lauantai 22. syyskuuta 2012

Takaisin ylä-asteelle

Istuin junassa ja mietin kuinka nopeasti tää aika menee. Äsken olin ihan pikkunen ja nyt yhtäkkiä täyttelen asuntohakemuksia, ja pitäisi olla kohta aikuinen. Mulla tuli mieleen, kuinka paljon mä kaipaan takasin ylä-asteelle. Kuinka sai vaan olla hölmö ja istua joka toinen päivä jälki-istunnossa. Kuinka oli kokoajan jotain teini diskobileitä. Kuinka ne oli mun mielestä, jotain niin siistiä. Kuinka litkittiin limuu ja tanssittiin hitaita toistemme kanssa. Nyt mä mietin jotain kurssitehtävien tekoa, ja kukaan ei oo käskyttämässä mua jälki-istuntoon kun sanon opettajaa mursuksi.
 Kuinka meillä oli ylä-asteella oma karhukopla, ja kuinka ainoa huoli oli, joku pikkunen riita parhaan kaverin kanssa. Kuinka joka toinen päivä tykkäsin eri pojasta. Mä haluan takasin sinne, missä sai oikeasti olla oma itsensä. Kuinka tsiigailtiin koulujen välisissä paidattomia poikia ja kikateltiiin keskenämme. Joillekkin ylä-aste on ollut kamalaa aikaa, mutta musta se oli elämän parasta aikaa. Joka kesäloman jälkeen kaikki muuttu ihan sikana, toiset kasvoi ja toiset ruskettui. Pojilla äänet muuttu kimittävästä pikkusesta, miehekkääksi lihaksikkaaksi kimpuksi. Mä oon välillä kateellinen mun pikkuveljelle kun se vinkuu, kuinka plussalaskut on jotain niin kamalaa. Tuleppas rakas pikkuveli laskemaan lääkelaskuja, niin tiiät mikä on kamalaa. 
 Eniten mulla on ikävä kemiantunteja, jolloin välillä räjäyteltiin ja välillä maattiin kemian pöydällä ja demostroitiin muille miten tehdään vauvoja. Nyt kemian tunnit on sellaisia, jotka oikeasti nostattaa harmaita hiuksia päähän. Pitäisi oikeasti opiskella, eikä vaan pelleillä. Musta ylä-asteella hyväksyttiin enemmän sen, että oot vaan tyhmä ja hassu. Nyt ollaan niin vanhoja viisaita piisamirottia, tai ainakin luullaan olevamme. Mun ylä-asteen kemian maikalle vaan terkkuja! Oot ihan paras Petri.
 Voi kuinka mulla on myös ikävä mun kavereita ylä-aste ajoilta. Pidettiin toisiamme kirjaimellisesti kädestä kiinni läpi kaiken. Oltiin toistemme rinnalla ikuisesti, tai ainakin niin me luultiin. Joka vuosi meillä oli toisistamme kaverikuvat ja joka vuosi käytiin ostamassa samallaiset paidat. Kuulostaa lapselliselta, mutta sitähän me oltiin. Lapsia. Yhdeksännen luokan jälkeen kaikki päättyi, kun kaikki hajaantu eri kouluihin ja harvoin edes törmäillään kaduilla. Kaikki muuttui koululaisista opiskelijoiksi. Joka on toisaalta hienoa, koska elämässä pitää välillä kääntää uusi sivu. Mutta te mun lukijat jotka olette vielä ylä-asteella, nauttikaa siitä ja tehkää siitä elämänmuistoinen tarina.
xoxo: Nimo
  

tiistai 14. elokuuta 2012

Löydä sisäinen rokkari

Kesäloma on ohi niinkuin monilla muillakin. Ei ole ylläri, enkä aio siitä jauhaa enempää. Kesälomaan mahtui tasan yksi festarireissu. Saatiin tuttavalta liput MTR:n eli myötätuulirockkiin. Ihmiset, jotka tuntee mut, ajattelee tällä hetkellä varmaan miten oon eksyny sinne. Mä voin sanoa, että oon aika massa musiikista kun puhutaan. Kuuntelen Rihannaa, Nicki Minajia ja muita massa teini ihkutus musiikkia. En voi vaan sille mitään, että se on aina vaan osunut suoraan sydämeen. En häpeä sitä, mutta välillä mua ärsyttää kun haluisin olla erilainen kun muut. Tosin miten voit olla erilainen kun muut musiikin suhteen. En usko, että on yhtäkään bändiä tai artistia jota joku toinen ei kuuntelisi. Kesäksi ajattelin kumminkin ottaa itselleni haasteen: Löydä sisäinen rokkari.
 Kuin päivä lähestyi, alkoi vaatekriisi. Miten pukeutuu rokkari? Kaadoin koko vaatekaappini lattialle, ja aloin kaivaa esiin jotain mustaa jotain, joka sulautuisi joukkoon. En mistään löytänyt mitään sopivaa. Kaivoin vanhoja nahkashortsejani, mutta ne olivat ihan kamalat. En halunnut herättää huomiota pukemalla nahkaa päälle. Sillon kun etsii kovasti jotain tiettyä vaatekappaletta, niin sitä ei satu mistään löytymään. Ajattelin, että vedän ihan peruslinjan. Musta jakku, mustat farkut ja valkoinen toppi.
 Lähdin ihan hyvin mielin Vantaan Hakunilan urheilupuistossa pidettävään kahden päivän rockfestareille. Heti kättelyssä huomasin, kuinka olin paikan ainoa tummaihoinen. Ei mua haittaa, koska oon monesti se ainoa ns, musta lammas. Asia mikä häiritsi mua, oli ihmisten katseet. Ihan kuin en saisi olla siellä, ihan kun rock olisi tarkotettu vain valkoihoisille? Olin oma itsevarma itseni, ja kävelin sisään. Voin jo nyt sanoa, että en tuntenut yhtäkään esiintyvistä bändeistä. Ei sanonut mitään. Sinänsä olin iloinen, koska mä uskallan koetella itseäni.
 Jo pienestä asti, kun tutustuin musiikkiin, rock oli minulle kuin muukalainen. Ei vaan natsannut. Mä kyllä tiesin, että siellä jossain sisälläni piilee pienen pieni halu olla rokkari. Musta ne on siistejä. Mustat vaatteet ja jotenkin se asenne kiehtoo mua tosi paljon. Jo festari alueeseen astuttuani huomasin kuinka pieni ja tiivis tunnelma siellä oli. Kaljaa tuolla, Makkaraa täällä ja Lava löytyy tuolta. Mitäs muutakaan rokkarit tarvitsee?
 Ihmisten suhtautuminen muhun ulkomaalaisena tummaihoisena, joka on rockfestareilla oli kyllä yllättävä. Sain kokoajan pahoja katseita. Tunsin kuinka ihmiset halusivat tappaa minut katseillaan. Olin kai astunut heidän kengille. Musta musiikki taas on semmonen kategoria missä ei pitäisi luokitella ihmisiä. Kun joku valkoihoinen on tummaihoisen räppärin keikalla ei häntäkään katsota pahasti. Musta jokainen ihminen saisi kuunnella mitä haluaa.
 Mutta voiko tyttö, joka on koko ikänsä kuunnellut kuinka Eminem laulaa perheongelmista ja kuinka Anna Abreu sydänsuruista olla rokkari? Ei, mutta voin sanoa, että löysin tosi monta bändiä jota aion tulevaisuudessa kuunnella. Joku päivä musta tulee rokkari.
xoxo: Nimo

perjantai 3. elokuuta 2012

My kind of love

Makaamme sängyssä, selkä vasten selkää. Oon koko yön nukkunut yks silmä auki, koska en halua alkaa vahingossakaan kuorsaamaan. Hän herää ja katsoo minua silmiin. Hetken ujosti, sillä aurinko paistaa suoraan ikkunasta sänkyyn, jossa ollaan maattu tekemättä mitään 6 tuntia. Hän halaa minua ja kuiskaa samalla: Sä oot kauneinta päällä maan. Minä epäromantikko, joka aina pilaa kaikki kauniit hetket vastaan: Kuinka monelle sä sanot ton?
 Menee viikko, menee toinen. En laita hänelle viestin viestiä. En vastaa hänen viesteihin, yritän keskittyä kaikkeen muuhun kun häneen. Tää on tullut jo mulle ihan tavaksi, aina kun on joku epämukava tilanne tai ihminen tai jotain niin välttelen sitä. En jaksa oikeasti keskittyy kehenkään poikaan, kaiken näiden pettymyksien jälkeen. Toinen panee yhtä mun parhaista ystävistä ja kolmas onkin homo. En jaksa enää pelleillä mun sydämen kanssa. Se on arka. Istun tupakalla. Tulee viesti just tältä pojalta josta kerroin alussa. ''mä haluan susta mun tyttöystävän, onnistuuko?'' Luin viestin varmaa viiteen kertaan ja aloin vaan nauramaan. Hihitin kun mikäkin pikkutyttö, en sen takia koska mua hermostutti vaan koska en tiennyt että asiat menee näin nykyään.
 Ärsyttävää, kun oikeasti nykyään laitetaan vaan tommosia viestejä. Tai niinkun meinaan, että jos oikeasti haluaa seurustella jonkun kanssa. Miksi asiasta ei voi puhua naamakkain? Joku vitun viesti. Viesti ei sano mitään. Mä voin kirjottaa ihan millasen viestin vaan, koska se on helpompi kirjottaa asioita mitä ei tarkota kun sanoa. Ainakin mun mielestä. Jos tämä sama poika olisi sanonut mulle saman asian suoraan päin naamaan. Todennäköisesti ilmottaisin teille, että Nimo Samatar seurustelee. Olisin varmasti osannut sanoa onko tää jätkä tosissaan? Eleet ja ilmeet kertoo mulle tosi paljon. Osaan välillä jopa sanoo, kun joku valehtelee mulle. Viestejä mä osaan lukea, mutta en lukea niitä sen syvemmälle.
 Tää poika ei oo puhunut mulle varmaan kolmeen viikkoon, koska en alkanut seurustelemaan hänen kanssa. Aina ei voi saada kaikkea mitä haluaa. En halua elätellä toivoa jonkun ihmisen suhteen, enkä todellakaan halua omistaa kaiken mulle tärkeen olevan jollekkin pojalle, koska me vaan satutaan seurustelemaan. Ehkä oon ihan tyhmä, kun annan pakit mun silmissä täydelliselle miehelle. Mutta se oli virhe miten se lähesty mua. Muutenkin oon vannoutunut mun sinkkuudelle.
 Toinen asia mikä aina tulee mun rakkauselämässä esiin on, se kun loppuu joku säätö tai jotain. Sitten sovitaan, että ollaan kavereita. Toisin sanoen nähdään randomisti kaduilla ja mulkoillaan toisiamme vihaisesti. Ainakin mun kohalla käy niin. Mä oon niin monista jätkistä halunnu pitää kiinni kavereina, mutta se ei aina vaan onnistu, koska on aina ne tunteet mukana.
 Mutta miksi ihmiset sanovat aina jotain mitä ei tarkota? Kun sanot, ollaan vaan kavereita, niin jos et tarkota sitä. Miksi sitten sanot sen? En voi sanoa, että olisin mitenkään puhdaspulmunen. Kyllä mäkin teen niin, mutta en vain ymmärrä miksi. Tosin tästä maailmasta ei tulisi mitään, jos kaikki olisivat rehellisiä.
xoxo: Nimo

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Putkassa istuskellen

Tavallinen sunnuntai. Niinkuin kaikki muutkin. En tosiaan herättyäni tiennyt, että tämä sunnuntai tulee olemaan ikimuistoinen. En tiennyt, että tulen kokemaan jotain mikä saa mut ajattelemaan tätä maailmaa ihan eri tavalla. Sinänsä olen ihan iloinen, että asia tapahtui just mulle. Se kasvatti mua sekä sisältä, että ulkoa. Opin sen, että välillä olisi vaan hyvä pitää se turpa kiinni. Mut hei virheistä oppii tai ainakin niin ne väittää. Sanon aina kaikille ihmisille, että olkaa omia itseänne, mutta jos se sun oma itsesyytesi tarkoittaa sitä, että saat itsesi ongelmiin niin ole vaikka joku muu. Mä tein virheen, mä soitin suutani virkavallalle. Ne jotka ajattelee, että olen tarttunut huuliharppuun ja alkanut soittamaan. Niin kutakuinkin jotain sinne päin. Oon tosi hyvä oikeasti puhumaan, ja tosiaan osaan satuttaa ihmisiä vain sanoillani. Se saattaa olla hyvä juttu välillä, mutta tässä tilanteessa ei ollut.
 Havahduin siinä vaiheessa, kun olin jo käsiraudoissa ja minut työnnettiin huoneeseen jossa ei ollut ikkunaa. Neljä seinää, ja yhdessä niissä oli reikä. Jonkinlainen pisuaari, mutta ei mikään luksusluokan huusholli. Havahduin siinä vaiheessa, kun metalliovi takanani pamahti kiinni. Täällä sitä sitten ollaan. Putkassa. Tästä on aina vain puhuttu, mutta en ollut itse koskaan ollut siellä. Heti sisääntullessani teki mieli avata ikkuna tuulettaakseni huonetta. Mutta tyhmä minä, eihän putkassa ole ikkunaa. Olin betoniseinien ympäröimänä. Jos olisin karjunu täyttä kurkkuani, niin varmasti edes viereinen sellikaveri ei olisi kuullut sitä huutoa. Seinät oli nimittäin sen verran paksuhkoa. Tämän kokemuksen jälkeen olen alkanut myös arvostaa raitista ilmaa. Sillä putkassa ei haissu muu kuin viikkoja vanha paska. Musta tuli hetkessä jonkinlainen bakteerifriikki, ja tunsin kuinka ilmassa lenteli kakkabakteereja. Yritin hakkaa seiniä, jotta joku tulisi hakemaan minut pois. Ei auttanut. Toivoin vain, että äiti tulisi hakemaan minut mahdollisimman pian. Tai edes joku, tämä paikka ei ollut yhtään semmoinen mitä olin kuvitellut. Vaikka on heinäkuu, niin voin sanoa, että putkassa ei ole minkäänlaista lämmitystä. Jäätävän kylmää. Ajattelin vain, että kun pääsen kotiin mä pussaan mun huoneen pattereita. Kuulin kuinka vatsani mörisi viimeisiään. Aloin unelmoida siitä pahasta kanakeitosta josta olin äidille valittanut. Ruoka, ihan missä muodossa vaan olisi kelvannut.
 Istuin alas keltaseen patjaan, joka oli tahmanen ja kova. Aloin arvostaa jenkkisänkyäni tuhat kertaa enemmän, kun makasin 7 tuntia kovan patjan päällä. Tunsin kuinka niin sanottu hyvä ryhti ja selkä kärsi siitä tuskasta jonka vietin siinä lattialla makoillen. Multa oltiin jo otettu kaikki puhelimet yms, jolla olisin voinut soittaa ajan kuluksi kavereilleni. Aloin arvostaa kavereitteni seuraa enemmän. Kuinka onnekas saankaan olla, kun saan lörpötellä heidän kanssa tuntikausia? Siellä mä olin yksin lukittuna. Hiljaisuus. Hiljaisuus on asia, jota vihasin eniten putkassa oloni aikana. Ei kuulunut mitään. Ei muuta kun omia ajatuksia. Kuinka tyhmä saatoinkaan olla, että olen joutunut tänne? En ollut ikinä ajatellut, että elämä voi olla niin karua. Tupakoiva minä, seitsemän tuntia lukittuna. Ei hyvä yhdistelmä.
 Mä muistan kun aikoinaan kaverit kertoi, kuinka ryyppyreissun jälkeen he olivat heränneet putkasta? Pidin sitä siistinä, ja toivoin että jonain päivänä minäkin voisin kokea saman. Ehkä ainoa mun toivomus joka on toteutunut. Nyt kun olen ollut siellä, niin teen kaikkeni, että en sinne joudu uudestaan. Ei enää ikinä. Mä olen sinänsä ylpeä, että olen päätynyt sinne, sillä nyt mä osaan arvostaa kaikkea mitä mulla on ympärilläni. Kuinka saatoinkaan olla niin naiivi kaikelle mitä mulla oli ympärilläni. Kuinka kaikki oli niin yhdentekevää. Kuinka hemmoteltu mun elämä oikeasti oli. Nyt mä voin sanoa ylpeänä, että olen kuin uudelleen syntynyt. Mä lupaan tästä edes, että pidän turpani kiinni välillä. En aina.
xoxo: Nimo

torstai 5. heinäkuuta 2012

Liian lyhyet shortsit

Tuun töistä, puoli kuolleena. Kävelen dösärille yksi silmä auki. Oon kahdeksan tuntia seissyt, ja kysellyt vähän väliä, miten voisin auttaa. Ulkona asteita +24, ja istun sisällä. Katson kuinka ikkunasta näkee monia nuoria puistossa nauttimassa auringosta. Miksi mun pitää tehdä töitä? Kun muut vain nauttivat auringosta. Eniten mun työssä ärsyttää se, että mun täytyy pitää työasua, joka koostuu pitkähihasesta ja valkosista housuista. Olin ottanut kotoa mukaan shortsit, jotta voin lähteä kaverini kanssa suoraan töistä rannalle. Kello lyö neljä ja hyvästelen työkaverit.
 Suuntaan dösärille ja istun alas. Enää 10 minuuttia niin pitäisi bussi tulla. Kuten kaikki tietää bussipysäkkien penkit on aika pieniä, mutta laskin viereen ison laukkuni. Jossa oli kaikki rantatavarani, pyyhe ja muut turhat kamat. Huomaan kuinka vanha nainen tulee dösärille myös. Huomaan, että hänkin on aika väsynyt ja arvostaisi varmasti jos pääsisi istumaan. Siirrän laukkuni ja samalla nousen itsekkin, koska penkille ei mahdu kahta. Samalla kun nousen ja sanon, ''Olkaa hyvä'' Nainen tiuskaisee, pukisit tyttö päälle.
 Katson itseeni ylös alas. Päälläni on bikinit, ja tavallinen sininen toppi. Tajusin, että hän tarkoitti shortsiani. Shortsit on siis melko pitkät, ainakin mun mielestä. Tavalliset farkkushortsit, mitä nyt kadulla näkee joka päivä. Pyörittelen silmiäni, ja poistun vähän kauemmas kiroamaan. En ole ikinä tajunnut tätä asiaa. Puolet vuodesta kärsitään talvesta, ja kerrospukeutumisesta, mutta kun kesä tulee ja aurinkokin saattaa vilahtaa niin ei saisi pukea shortseja. Yksikään ihminen ei osaa määritellä liian lyhyitä shortseja, koska asiasta voi olla montaa eri mieltä. Tiedän, että äitini mielestä jos shortsit ei ole polviin, ne ovat liian lyhyet. Mulle riittää, että tunnen oloni mukavaksi ja paikat ei näy. Eikö se ole kumminkin tärkeintä?
 En todellakaan usko, että olen ainoa jolle on valitettu tänä kesänä samasta aiheesta. Kuinka alennan itseäni, kun kuljen kaupunkia pitkin ''liian'' lyhyillä shortseilla? Kuinka minun pitäisi laittaa lisää vaatetta päälle? Sen olen oppinut Suomen säästä, että kun aurinko paistaa niin siitä kannattaa täysillä nauttia. Mua ärsyttää ihan hirveesti, että kun lähden aamulla töihin äitini tiuskasee, ''Mieti mitä nuo papat ulkona ajattelevat kun kävelet ohi'' Musta tuntuu, että kukaan ei ikinä tule tajuamaan mua, kun aina sanon, että en välitä mitä ihmiset sanoo musta. Oikeasti tarkoitan sitä, koska mä elän vain ja ainoastaan itseäni varten. Käytän shortseja jos haluan, ja tulen käyttämään jos haluan. Jos joku viiskymppinen pappa saa erektion kun kävelen ohi shortseissa, niin sitten saa. En mä sille voi mitään, että hän on niin sairas, että kattelee pikku tyttöjä. En oikeasti ymmärrä. Kumminkin oon tyttö, jonka pitäisi käyttää huntua ja hametta yms. En vaan ymmärrä, miksi ei saisi pukea mitä haluaa?
 Enkä todellakaan sano, että shortseja voi pukea ihan minne vaan. Jos olen menossa töihin, niin kyllä mä pukeudun asiallisesti. Jos olen menossa kaverin kanssa rannalle, niin mun mielestä mulla on oikeus laittaa kevyemmät vaatteet. Jos lähden terassille ystävieni kanssa, mun mielestä mulla on oikeus laittaa mun lempikesämekon, joka voi jonkun mielestä olla aivan liian lyhyt. Mun mielestä se on joka miehen oikeus, päättää mitä pukee päälle. Joten ihan oikeasti rakkaat vanhemmat rouvat joilla ei ole muuta tekemistä, kun valittaa mulle siitä kun yhtenä vuoden aikana nuoret tytöt näyttävät liikaa ihoa. Niin, voisit vähän mennä itseesi. Jos olisit samanikäinen niin olisit samanlainen. Ajat muuttuu, ja tämä on nyky-aikaa. Like it, or not.
xoxo: Nimo

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Baarit on luusereille

Syntymäpäivät. Hoh, olipas sooloilua. Ei siitä sen enempää. Asia mistä haluun taas kerran kirjottaa, niin kuin aina on pojat. Mulla oli syntymäpäivät, täytin seitsemäntoista. Kaikki, jotka mun blogia lukee tietää sen varmasti. Tottakai, mun synttäreitä täytyy juhlia. Keräsin joukon kavereita yhteen, ja suuntasimme Helsingin yöelämään. Varmasti kaikki tietää, että olen ala-ikäinen. Kyllä, minä Nimo Samatar 17-vuotias olin baarissa. Nyt kaikki vihaiset ihmiset voi ajatella, että tein elämäni pahimman synnin ja minut pitäisi polttaa roviolla. Toiset taas ajattelee, siistiä miten? Anna mä kerron. Kävelin sisään. Niin kuin kaikki muut ihmiset tekee.
 Elämäni ensimmäistä kertaa olin baarissa, ja ei tuntunut yhtään mitenkään erityisen siistiltä. Musta tuntu jotenkin pahalta, että oon jossain paikassa missä en saisi olla. Musta tuntu pahalta, kun baarimikko toivotti mulle hyvät synttärit, ja anto mulle alennusta. Musta tuntu pahalta, koska mulla on omatunto. Ei se ollut oikein mitä tein. Enkä tosissaan nyt ajattele kerskua asiasta, enkä ajattele että olen mitenkään maailman kovin mimmi. Niin kuin moni mun kaveri sanoo, kun kerron että olin baarissa.
 Kävelin sisään. Tuntu siltä, kun olisin hypännyt ajassa taaksepäin ja kävellyt suoraan kakkosluokan diskoon. Ihmiset tanssii ja juo. Tosin se juotava ei ole parin euron mehukatti. Kumminkin sama ajatus. Meno oli katossa, kirjaimellisesti. Porukka tanssi pöytien päällä, toiset kiehnäsi kulmissa. Musta tuntu jotenkin, että en kuulu tänne. Vähän niin kuin pistää kalan aavikolle, ei se kuulu sinne. Kävelin suoraan tiskille, ja tilasin juotavaa. Sillä aikaa, kaverit häippäsivät puuteroimaan neniänsä. Koska olen tummaihoinen ja en käytä puuteria niin en mennyt mukaan. Ehdin olla 3 minuuttia sisällä, kun ensimmäinen niin sanottu iskurepliikki tuli. ''Mites noin eksoottinen nainen on eksynyt tänne'', kuta kuinkin tolleen meni. Jos mulla olisi ollut laukku, niinkun vanhoihin aikoihin olisin lyönyt häntä sillä. Eksoottinen, vittu mä en oo mikään hedelmä. Voiko olla tyhmempää iskurepliikkiä?
 No, asia meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ystäväni tulevat takaisin, ja menemme istumaan. Joku poika tulee pyytämään mua tanssimaan. Refleksinä sanon, ''Ai minä vai?'' Hän alkaa nauramaan, ja sanoo, ''Ei kun toi tuoli sun alla'' Kertokaa mulle mistä mä tiedän, että tää poika puhu mulle. Istun viiden kaverini keskellä, ja kommentti olisi voinut kohdistuu kenelle vaan. Olisi tehnyt mieli antaa se tuoli mun alta, ja olla sillee ''Tossa olkaa hyvä'' Oon kuullut baareista kaikkea, mutta en tiennyt, että otsassani oli kyltti jossa luki '' Iske mua'' Ihan sika ärsyttävää, koska mä olisin halunnu pitää tyttöjen iltaa. Olla mun kavereiden kanssa, tanssia ja pitää hauskaa. Eikä olla hirveessä ahdingossa kokoajan. Törkeintä on se, kun läpsitään perseelle, kun kävelet ohi.
 Ihmettelen, mihin kaikkien samassa baarissa olevien poikien käytöstavat hävisivät? Et sä voi olettaa, että koska sulla on kravaatti kaulassa ja sanot mua eksoottiseksi niin lähen sun mukaan. Tosta noin vaan, ihan kuin ostaisit kurkun kaupasta. Paitsi, että olen hedelmä ja mua ei saa rahalla. En ymmärrä baareja. Ehkä sit kun saan ikää, niin tajuan paremmin.
xoxo: Nimo

torstai 28. kesäkuuta 2012

Hyvää syntymäpäivää minulle

Nukun silmälaput silmillä, käännän selkää. Kuulen kuinka ovi avautuu, ja kuuluu: ''Paljon onneeaa vaan..'' Taas se aika vuodesta. Onnea, sitä tuun tarvitsemaankin. Jonna tulee huoneeseeni muffinssi kädessä, jonka päällä on palava kynttilä. Hän sanoo: ''Toivo jotain'' En tiennyt mitä toivoa, joten puhalsin vain kynttilä. Suklaamuffinssi, mmm.
 Seitsemäntoista. Tuntuu niin kauhean isolta numerolta. Ihmiset olettaa, että olen yhdessä yössä vanhempi ja viisaampi. Musta oon yhtä tyhmä kun eilenkin. En halua, että nyt kun olen vuoden vanhempi niin oletetaan, että alan käyttäytymään kun ikäiseni. Miten käyttäytyy 17-vuotias? Mulla ei ole mitää hajua, mutta aion pysyä samanlaisena kun ennenkin. Kyllähän, tämä on merkittävä ikä, sillä enää 365 päivää mun täysikäistymiseen.
 Herättyäni kävelin keittiöön, hakemaan vettä. Huomaan, että sohvan takana on iso paketti, missä lukee isolla mun nimi. Hmm, mikäköhän siellä on? Haluisin avaa sen nyt jo, mutta mun täytyy odottaa iltaan, että kaikki tulee meille.
 Toivottavasti, siellä on puhallettava poikaystävä. Olenhan toivonut semmoista joka vuosi. Illalla mun pitäisi juhlia kavereiden kanssa. Tiedätte mitä se tarkottaa. Ei ole mitkään mehukestit kyseessä. Katsotaan mitä siitä tulee. Mutta hyvää syntymäpäivää minulle.
xoxo: Nimo

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Valkea hymy valkealla seinällä

 Kaverini tyttöystävä tuli valittamaan minulle, että jokaisessa kuvassani mulla on samanlainen hymy. Otan toki kritiikin ihan asiallisena, mutta aloin sitten miettimään. Miksi ihmiset näyttävät kaduilla niin tympeältä? Onko se väärin, että tykkään hymyillä aina kun voin? Hymy voi jopa piristää toisen päivää. Hymy on mulle avain parempaan.
  Pidän aina naamassani saman hymyn. Se on vähän niin kuin herpes, saat sen pois, mutta se aina tulee takaisin. Jos olen surullinen, hymyilen. Jos olen iloinen, hymyilen. Jos petyn, hymyilen. Kun mulla tulee tukala tilanne ja ahdistun, mä hymyilen. Kun joku vittuilee mulle, mä hymyilen. Merkiksi, että minua et voi lannistaa. Jatkan hymyilyä, vaikka maailma halkeaisi kahti.
 Tiedän, että asia paranee sillä, että pidän naamassani sen saman hymyn. Pidän sen toivon, että jonain päivänä asia paranee. Ei ole väärin hymyillä vai onko? Musta maailmassa olisi parempi olla, kun vastaan kävelevä ihminen hymyilisi minulle. Tulisi semmonen olo, että minut on luotu olemaan tässä. Sen takia mä aina hymyilen.
 Kun koulussa kävi koulukuvaaja, kaikille muille hän sanoi: ''Hymyä huuleen'' Kun minun vuoro tuli, niin istahdin jo valmiiksi hymyilevänä. Huomaatteko? Muita pitää käskeä hymyilemään, mutta mä hymyilen mielellään. Miksi se pitää olla käsky? Miksi muut ihmiset ovat niin tympeitä? En todellakaan yleistä, mutta suurin osa ihmisistä joita tunnen ei hymyile mielellään. Kun hymyilet käytät vain yhtä lihasta, mutta kun olet suru-naama niin rasitat monia lihaksia. Mua ärsyttää eniten tässä maailmassa se, kun lähestyt jotain ihmistä tervehtimällä yms. Ei ikinä tule vastaukseksi hymyllä varustettua tervehdystä. 
Uskon, että monet ihmiset tutustuu ja lähestyy mua sen takia, että hymyilen. Hymy näyttää sen, että minä olen positiivinen ihminen. Lähestyttävä, niin kuin kaikki aina minulle sanoo. Ehkä se voi olla outoa, että olen ainoa joka jaksaa pitää hymyn päivästä toiseen. Mutta se on osa mua. Oon vain oppinut elämässäni sen, että hymyilemällä maailma näyttää paremmalta. Ainakin mun silmissä.
 Toivon, että jonain päivänä ihmiset oppisivat käyttämään heidän kauniita hymyjään. Hymyile elämälle, niin elämä hymyilee takaisin.
xoxo: Nimo

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Erilaisesti samanlainen

''Sä oot hoomoo..sä oot hooomoo..'' Kuului pihalta, kun oli ikkuna auki. Muistan aikoinaan kun olin saman ikäinen kun pihalla leikkivät pikkupojat, jotka huutelivat toisilleen homouksia. Muistan, kun en edes tiennyt mitä tarkotti homo, mutta silti käytin sitä. Se joka ei ollut hyvä jalkapallossa oli homo, se joka tönäisi minua oli homo, se joka ei halunnut leikkiä mun kanssa kirkon rottaa oli homo. Toisin sanottuna kaikki, jotka ei tehneet niinkuin halusin oli homoja. Niinkuin pihalla olevat pikkupojat en tiennyt, että homous oli mitenkään niin arka paikka. En tiennyt, että homoutta pidettiin sairautena. En tiennyt, että homoutta pidettiin tarttuvana. En tiennyt, että homoja hirtettiin, heitä kiellettiin menemästä naimisiin kirkossa, heitä kiellettiin adoptoimasta lapsia. Olin vielä lapsi niinkuin nuo lapset tuossa pihalla. Minua käskettiin sulkemaan silmät kaikilta kauheilta asioilta tässä maailmassa. Minut kasvatettiin tietämättömänä kaikelta siitä kauhealta mitä tässä maailmassa tapahtui.
 Kun ikää tuli lisää tajusin, mitä oikeasti tarkottaa homo-sana. Tajusin, että homoudessa ei ole mitään pahaa. Tajusin, että homoilla oli vaikeata olla homo. Sain jopa ensimmäisen homokaverin, kun menin ylä-asteelle. En toki kertonut siitä vanhemmilleni, koska minua olisi kielletty olemasta hänen kanssa. Tässä huomaa kuinka tietämättömiä ihmiset ovat. Ihan kuin homous olisi tarttunut minulle kaveristani. Ei. Minusta oli väärin tuomita ihminen sen takia, että on homo. Tajusin, että ei homot ole mitenkään erilaisia. Samanlaisia kun me kaikki muut. Ihmisiä. Ihmisiä, joilla on sydän niinkuin meillä kaikilla muillakin. Mua ja mun homokaveria yhdisti se, että kuuluimme molemmat vähemmistöön. Hän oli homo ja minä olin neekeri yhteiskunnan mielestä. Me olimme molemmat ei toivottuja. Sen takia mun homokaverista tuli mulle tärkeä. Olimme erilaisia kun muut, mutta silti samanlaisia kun muut.
 Jos minun isältä kysyisi, mitä mieltä hän on homoista? Hänellä olisi todellakin paljon sanottavaa. ''Homot joutuvat helvettiin'', näin isäni sanoja lainaten. Jos homot joutuvat helvettiin sen takia, että ovat rehellisiä itselleen ja ympärillä oleville. Niin minäkin joudun helvettiin, tai ainakin menen heidän kanssa samaan jonoon. Sitten kun alkaa miettimään helvettiä, niin mehän eletään tällä hetkellä helvetissä. Maailma, jossa erilaisuus on väärin on mun silmissä helvetti. Sen takia tänä vuonna, minä Nimo Samatar liityn Pride-kulkueeseen. Menen kulkemaan sinne ihmisten kanssa, jotka ovat ylpeitä siitä mitä ovat. Sillä olenhan yksi heistä, erilaisesti samanlainen.
xoxo: Nimo

torstai 21. kesäkuuta 2012

Savurenkaita poltellen

Istun takapihalla ja selailen tietokonettani. Aa, taas uusi pelipyyntö. Huohottelen yksin. Etsin taskustani sytkärin, jotta voin sytyttää tupakan joka on jo huulillani. Tunnen kuinka täytän keuhkoni sillä kaikella paskalla mistä terkkari aikoinaan oli varoittanut. Ihana tunne, kun voi vain olla. Selailen lisää facebookkiani ja naureskelen parille hauskalle päivitykselle. Kokeilen tehdä savurenkaita tupakalla, joka on sormieni välissä. En ikinä onnistu siinä, enkä tule onnistumaan. Huomaan, että minulle tuli viesti, mutta ihmettelen miksi se ei näy chatissä. Kavereiden viestit näkyvät, joten lähettäjä ei ole mun kaveri. Aukaisen viestin ja alan lukemaan.
  Suu loksahti auki, mutta jatkoin silti lukemista. Tuli todella yllätyksellinen viesti. En ole odottanut tuota viestiä moneen vuoteen. Olin jo unohtanut koko ihmisen ja siirtynyt eteenpäin ainakin jotenkin. Olin jo lopettanut lukemisen, mutta silti tuijotin ruutua. Ruutua joka oli täynnä asioita, joita olin miettinyt vuosien mittaan. Havahduin vasta, kun tunsin poltteen sormissani. Olin unohtanut palavan tupakan käteeni. Kirosin yksin hetken kipua sormessa. Keneltä viesti oli? Viesti oli mun entiseltä parhaalta kaverilta, josta en ollut kuullut moneen vuoteen mitään. Oon törmännyt ihmiseen pariin otteeseen, ja oon aina saanut hirveen vihaisen mulkaisun siltä. Viestissä hän kertoi ikävöivänsä minua ja toivoi, että voitaisiin olla vielä kavereita. Tän kahden vuoden aikana mitä ei olla oltu kavereita, olen saanut monelta kuulla, että miksi ei olla kavereita?
  Mun oli pakko vastata. En ole kumminkaan niin kauhea ihminen. Laskin siniset kynnet näppäimistölle, ilman että tiesin mitä aijon kirjottaa takaisin. Tuijotin kuinka kirjotin sanasta toiseen huomaamatta. En tiennyt mitä ajatella, mitä sanoa taikka miten reagoida. Asia järisytti mun maailman hetkessä. Mun kaikki, mitä olin tähän asti rakentanut vain kaatui. Kuin tsunaminuhrit olin paniikissa. Kirjotin kuinka asiat on muuttunut, ja kuinka en tiedä mitä sanoa. En oikeasti tiennyt. Pahinta oli se, että siinä ei ollut ketään auttamassa mua. Olin aivan yksin. Tuntui siltä, että elämäni muuttui pokeriksi sen myötä kun painoin ''lähetä''-nappia. Pokeriksi, jota en osannut pelata. Riskipeliä, just semmmosta.
  Jos kysyisin äitiltä mitä teen? Unohdanko menneet, ja elän hetkessä? Hän vastaisi: ''Kuuntele sydäntäsi'' Entä jos sydän sanoo yhtä ja järki toista? Entä jos en edes omista sydäntä enää? Jos kysyisin Annikalta neuvoa, hän sanoisi: ''Tee mitä teet'' No mitä teen? En jaksanut enää miettiä, ajattelin sulkea tietokoneen ja mennä sisälle. Olin niin hermostunut, että oli pakko sytyttää vielä yksi tupakka. Päätin kokeilla savurenkaita vielä kerran. Onnistuin vihdoinkin. Oon harjoitellut niitä viimeiset kolme vuotta. Just tällä hetkellä sen opin. Ehkä se oli merkki? Ehkä oon vaan nyt seonnut ihan kokonaan?
xoxo: Nimo

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Kesäheila

Hietsu. Istuin rannalla ystävieni kanssa, ja puhuimme kaikkea maan ja taivaan väliltä. Katsoin ympärilleni ja huomasin kuinka yksi ystäväni näytti niin rakastuneelta. Hän kertoi minulle, että oli tavannut yhden pojan koulussa. Kertoi kuinka ihana hän on yms. Kuuntelin niinkuin ystävät tekee ja kehotin häntä olemaan kerrankin onnellinen. Ystäväni kertoi, että hänen tämä poika on tulossa hengailemaan meidän kanssa hietsuun. Ajattelin, että hyvä vaan, sillä voisin vähän kattoa sitä onko hän ystäväni arvonen? Kuulen kuinka prätkän ääni tulee lähemmäs ja lähemmäs. Ystäväni kiljasee ja kuiskasee mulle: Tuolla se on.
  Katson taakseni, ja hetki on kuin elokuvista. Prätkän päältä nousee lihaksikas mies, jolla charmikkuus säteilee kaikkialle. Olin hetken jopa kateellinen mun ystävälle, mutta olin ilonen että juuri hän oli pojan bonggannut. Ystäväni meni moikkaa tätä poikaa ja he näyttivät maailman suloisimmilta. Kävelivät käsi kädessä hakemaan jäätelöä, jonka jälkeen he tulivat moikkaamaan meitä. Ystäväni ja tämä poika istuivat saman pyyhkeen alle ja tuijottivat vähän väliä toisiaan. Poika tarjosi tytölle huppariaan, kun tuli illemmalla kylmä. Mä tajusin sen just sillä hetkellä, molemmat on rakastunut toisiinsa. He näyttivät niin täydelliseltä, kun kiehnäsivät ja kiusasivat toisiaan.
  Huomasin ison eron itsessäni ja muissa kavereissani, kun tämä mun ystävä esitteli poikaansa, olin ainoa joka ei ollut kateellinen. Tai ainoa joka ei valittanut siitä viiden minuutin välein: ''Miksi mulla ei ole tuollaista poikaystävää!'' Olin ainoa, joka osasi iloita kaverin puolesta. Uskon että se on vaikeata, mutta ei pitäisi olla niin vaikeata. Ihmisille ei nähtävästi riitä mikään, koska olin myös ainoa jolla ei edes ollut poikaystävää. 
 Katson mun ympärille ja tajuan: Miksi mä oon aina pariskuntien ympäröimänä? Tämä mun ystävä joka rakastui, oli mun viimeisiä sinkkuystäviä. Hänkin antoi minulle bänät ja löysi ''elämänsä rakkauden''  Tulin kotiin ja mietin vain miksi mä oon aina se joka on yksin. Vilkasin kalenteria, ja säikähdin kun tajusin, että juhannus on pelottavan lähellä. Mä oon alkanut vihata juhannusta, koska siitä on mun silmissä tullut jonkinlainen pariskuntien juhla. Joka juhannus saan kuulla siitä kun on vuosi vierähtänyt ja olen vieläkin sinkku. Joka juhannus kaikki mun varatut ystävät ottavat haasteeksi etsiä mulle kesäheila. Mä vihaan sitä.
  Tiedän, että ystäväni vain tarkottavat hyvää mutta mä oikeasti nautin siitä että on vain minä. Välillä. Just semmoisina pyhinä kun juhannus toivoisin, että vierelläni on joku joka pelastaisi minut joka vuotisesta kidutuksesta. Mutta kyllä minä Nimo Samatar olen tänäkin juhannuksena sinkku, niinkuin viime ja sitä edellisenäkin.
xoxo: Nimo

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Kesäyö

  Rankka päivä takana. Menin makaamaan sängylle siinä toivossa, että nukku-matti tulisi piipahtamaan. Kuulin kuinka jenkkisänkyni natisi, kun käänsin selkääni. Tuijotin kelloa, joka juuri löi keskiyötä. Löysin vihdoin täydellisen asennon ja tunsin kuinka kehoni rentoutui. Tuntui siltä, että olisin höyhenen kevyt. Peitto lämmitti ihanasti, tuntui kun olisin vaipunut uneen. Muistui mieleen, että mulla on vieläkin eräs kirja lukematta. Mun oli pakko nukkua, mutta kirja huusi nimeäni kirjahyllyssä. En voinut vastustaa, ehdin myöhemmin nukkua. Halusin saada tarinaan jonkinlaisen lopun. Raahasin itseni ylös ja laahustin yökkäreissä olohuoneeseen hakemaan tämän kirjan.
  Etsin kohdan, josta vilkkui pokemonkortti jota käytän kirjamerkkinä. Jotain hyötyä niistäkin. Aloin lukemaan. Niin paljon kun kirjottamisesta tykkäänkin, niin lukeminen tulee vahvana kakkosena. Tuli mieleen ajat jolloin lukeminen pidettiin meidän keskuudessa nörttien hommana. Se joka luki muuten kuin kokeisiin oli luuseri. Kävin kirjastosta lainaamassa kasan kirjoja ja piilotin ne syvälle juuri ostetun laukkuni pohjaan. Piilotin ne muilta, koska en halunnut olla luuseri. Se jolle nauretaan kun kävelee koulun käytävillä lukien 500 sivuista dekkaria. Se jolle äidinkielen tunneilla annetut ns. pakko lukemiset on unelmaa. Kun totta puhutaan mä oon juuri se. Tein sen minkä parhaiten osasin, piilotin itseäni itseltäni.
   Lukeminen nähdään niin monella eri tavalla: äidin mielestä minusta tulee viisaampi mitä enemmän luen, siskon mielestä olen nörtti. Mä rakastan lukea ja painua herkeksi sen päähenkilön kenkiin. Päästää hetkeksi tästä maailmasta irti ja lukea luvusta toiseen. Mikä vaan kirja ei uppoo muhun. Se on vähän niinkuin kaikilla on oma tyyli pukeutua, mulla taas on oma maku kirjojen suhteen. Rakkaustarinat on parhaita, kun voit tuntea sen kaiken rakkauden kirjasta läpi. Sen kaiken rakkauden mitä mun elämästä puuttui. Tosin oon rakkaustarinoitten avulla ymmärtänyt paremmin rakkauden ja rakastamaan. Kun luet kirjaa niin sulla ei ole mitään hajua, miltä päähenkilö näyttää. Sä kuvittelet siitä ihan omanlaisensa omassa päässä. Eikä sitä kuukaan muuta, kunnes joku pelle keksii tehdä siitä kirjasta elokuvan.
   Mua harmittaa kun oon niin monta vuotta hiiviskellyt kirjastosta kotiin kirjat piilossa. Se oli aikaa jolloin esitin jotain mitä en ole, jotta muut pitäisivät minusta. Nykyään kävelen katuja pitkin ylpeänä romaani kainalossa. Jos olen luuseri taikka nörtti sen takia. Niin sit mä kai oon.
xoxo: Nimo

torstai 14. kesäkuuta 2012

Toinen nainen

Mitä tapahtuu, kun tyttö joka ei ikinä osaa pitää turpaansa kiinni koskaan onkin sanaton?-Ei mitään. Mulla on ongelma, joka on niin iso mulle, että kun näin sen menin ihan sanattomaksi. Voin oikeasti sanoa, että en ikinä osaa olla hiljaa. Niin kuin aikaisemmin sanoin niin sanon mitä sylki suuhun tuo, ilman että mietin ketä se loukkaa jne. Jälkeen päin saatan katua sanojani taikka joudun pyytelemään anteeksi. Kun riitelen jonkun kanssa, en osaa olla se joka on hiljaa ja kuuntelee. Mun on pakko sanoa ne viimeiset sanat. Musta tuntuu, että olen syntynyt suureksi suuksi. Olen aina sanonut itselleni, että: ''Ken suunsa pitää kiinni, se kärsii eniten''.  Jos asiat pitää sisälllään niin satutat vain itseesi. Se on vapauttavaa sanoa mitä ajattelee. Vihaan sitä, että ihmisiä rajoitetaan jopa puheessa. Jo pienenä opetetaan, että mitä saa sanoa ruokapöydässä ja mitä ei. Mun kaverit varmaan on ihan kauhun partaalla, kun aina mulla on jotain sanottavaa johonkin. Vaikka olisi kyse ufoista taikka liito-oravista. Ehkä se on ne geenit, koska oon semmoisesta suvusta josta lähtee sukukokouksena eniten ääntä. Meillä tavallinen keskustelu voi olla välillä toisilleen huutamista.
  Mä näin eilen asian, joka sai mut sanattomaksi. En saanut sanottua mitään, en yhtään mitään. Aivot vain yhtäkkiä sammuttivat valot ja päätti olla toimimatta. Asia loukkasi minua niin paljon, että en vain yksinkertaisesti keksinyt miten reagoida siihen. Toisaalta mulla ei ole syytä olla asiasta loukkaantunut. Mä välillä ajattelen, että olen erilainen kun muut naiset. Välillä taas havahdun kuinka samanlainen olen kun muut naiset. Yhtä tunteikas, yhtä dramaattinen, yhtä haavoittuvainen. Olen aina ollut yksi jätkistä, mutta jokin mussa on samaa mitä kaikissa naisissa. En kestä nähdä miestä, jota joskus meinasin rakastaa toisen naisen kanssa. Tottakai, se on päässyt yli ja jatkanut niinkuin minäkin. Häiritsevintä tässä eniten oli, että toinen nainen on yksi parhaimmista kavereistani.
  Miten sun pitäisi siinä vaiheessa toimita? Olisi tehnyt mieli käyttäytyä kuin leijona ja hypätä kimppuun, mutta hiljensin itseni. Olin vain paikoillani ja tuijotin. Olin hiljaa. Yleensä kun näen jonkun mun ex-poikaystävä ehdokkaita nykyisen kanssa, niin aina etsin naisesta vikoja. Jotain syitä miksi olen taikka olin parempi kun hän. Musta tuntuu, että jokainen nainen tekee niin. Juoruilee siitä parhaalle ystävälleen ja nauraa yhdessä naisen vijoille. Mitä tehdä kun se nainen jolle pitäisi nauraa onkin sun hyvä ystävä? Ensimmäinen ajatus oli hyökkäämisen jälkeen saada jonkinlainen selitys. Kumminkin tää mun ystävä tiesi kuinka paljon siitä miehestä välitin. Sanotaan, että ''Kaverin eksään ei kosketa'' Loppupeleissä kaikki on niin itsekkäitä, että ei välitä ketä loukkaa. Kunhan itsellään on asiat hyvin.
 Mä oon kumminkin sen verran vahva, että mua ei semmonen kaada. Pisti vain sanattomaksi. Tällä hetkellä kun olen jo kotona, mulla on paljon sanottavaa. Paljon sanottavaa etenkin tälle mun ystävälle.
xoxo: Nimo

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Askel lähemmäs unelmaa: Suosikki

Heräsin aamulla ja juoksin suoraan katsomaan postiluukusta: Onko suosikki jo tullut? Ei ollut, keitin kahvit ja odotin että se tulisi. Olen odottanut sitä niin kauan ja tehnyt sen eteen niin paljon. Odottaminen alkoi kyllästyttää ja ajattelin, että se tulee kun tulee. Kirjauduin sisään mun bloggeriin ja ihmettelin yhtäkkistä lukija ruuhkaa. Tuli kommentti: ''Luin sen jutun mikä on susta tehty Suosikissa..'' En lukenut enempää, vaan juoksin pihalle katsomaan olisiko se jo tullut.
 Siellä se oli muiden laskujen seassa. Kiljahdin ja en voinut odottaa että löydän sen sivun missä on mun kuva ja mun tarina. Vaikka itse olen sen toimittajan kanssa kirjoittanut, niin se näytti ihan erilaiselta painettuna. Selailin lehden läpi ja luin kirjotukseni ainakin 5 kertaa ennenkun tajusin kuinka siistiä tää koko projekti on ollut. Tää on ollut ehdottomasti askel lähemmäs mun unelmaa. Olen kertonut mun tarinan koko Suomelle. Olen päässyt tekemään sitä missä olen hyvä, eli kirjottamaan. Yhteistyö toimittajan kanssa jolla on monen kymmenvuoden työkokemuksen kanssa koko tekstin kirjotttaminen on ollut mitäkin vuoristorataa. Samanlainen tunne mikä tulee kun menee vuoristorataan on pyörinyt mun vatsassa koko projektin ajan. Hienointa oli se, kun toimittaja kertoi että koko Suosikin toimitus lueskelee mun blogia ja kehotti mua jatkamaan kirjottamista. Se oli jotenkin tosi kiva, saada kehuja niin kokeneelta ihmiseltä. Itse haluisin toimittajaksi jonain päivänä, niin tuntu hyvältä nähdä toimittajan työ niin läheltä ja ylipäätään tehdä oikean toimittajan kanssa juttua. Paras kommentti tähän mennessä on kyllä tullut mun luokkakaverilta, joka laitto mulle viestiä näin: ''en pääse susta eroon kesälläkään ku tuut postilaatikostaki sisää :D miss u ! ♥ '' Jotenkin tosi suloisesti sanottu Sonja!
 Päästään kohtaan missä ihmiset miettii miksi olen kirjottanut niin ison asian lehteen, koska mä olen kyllästynyt siihen, että ihmiset kyselee: Miksi otit huivin pois? Nyt kaikki sen tietää. Enkä voisi olla yhtään onnellisempi, että mun ei tarvitse enää selitellä mun tekoja. Olen saanut yhden painavan kiven sydämeltäni pois. Mikään ei voi olla hienompaa tällee kirjoittajana katsoa kun sun kirjottama teksti on mustavalkosena niin suositussa lehdessä. Olen ylpeä itsestäni.
 Koko projektissa mua jännitti eniten kuvaukset. Stressasi ihan hirveesti, koska oonhan mä tottunut olemaan kameran edessä, mutta vaan kaverit on ollut kameran toisella puolella. Tottakai, on koulukuvaukset, mutta ne on ihan erilaiset kun nuo kuvaukset mitkä mulla oli. Musta tuli tosi ujo, vaikka en yleensä ole. Kuitenkin saatiin otettua jonkinlaiset kuvat lehteen. Nyt ihailen itteeni sivun kokoisena ja toivon että te kaikki lukisitte mun tarinan Suosikista.
xoxo: Nimo

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Kauhein bussimatka ikinä

  Heräsin tänä aamuna, yhtä väsyneenä kun koulu aamuisin. Kesäloma ja silti jouduin herätä kello kahdeksan. Mitä varten? Koska olin luvannu Annikalle, että lähden sen kanssa kirpputorille Vallilaan. Sain itseni hirveellä vaivalla raahautumaan bussiin. Ehdin juuri istahtaa, ja bussi lähti käyntiin. Moottorista lähti enemmän ääntä, kun rääkyvästä pikkulapsesta. Mä olen miettinyt monesti, että voisi nukkua bussissa. Mutta en ole pystynyt, se ei vaan onnistu siinä kaikessa hurinassa. Muutenkin mua ahdistaa ajatus nukkua vieraassa ja liikkuvassa paikassa. Bussissa oli mun lisäksi pariskunta ja semmonen vanha mies. Mä siinä lepuuttelin silmiä, kun yhtäkkiä takaani kuului tervehdys.
  Olin muutenkin äreä niinkuin yleensä aamusin. Käännyin katsomaan kuka uskaltaa häiritä mun nokosien ottoa. Se oli se vanha mies, josta aikasemmin mainitsin. Nostin vähän kulmiani, sillä en tuntenut tätä miestä. Ystävällisesti kumminkin tervehdin takaisin. Tämä mies kumminkin sai ajatuksen istua viereeni. Muutenkin mun mielestä pääkaupunkiseudun bussien penkit on aivan liian pieniä. Joten ahdistuin jopa ajatuksesta, että vanhan viinan hajuinen vanha mies istuu vieressäni. Meidän reidet oli kiinni toisissaan, koska muuten mies ei olisi mahtunut istumaan. Onneksi minulla oli aurinkolasit päässäni, sillä mies ei nähnyt minun silmien pyöritystä joka tuli vahingossa kun hän vilkuili minua päin.
  Mies oli vanhempi kun isäni, mutta silti huomasin kuinka hän katseellaan riisui minut. Hyi, halusin vain paeta tilanteesta, mutta en voinut sillä istuin ikkunapaikalla. Mies alkoi kysellä minne olen menossa ja mitä kuuluu yms. Yritin pitää keskustelun lyhyenä. Mies kuitenkin jatkoi selittämistä, kunnes hän kysäisi: '' Mistä sä oot?'' Mietin hetken mitä vastaisin, mutta sitten päätin nokkelasti sanoa ''Suomesta''. Huomasin kuinka mies hermostui, sillä hän tiesi että en ole Suomesta. Ainakin luuli tietävänsä, koska mähän olen Suomesta.  Miehen äänensävy nousi ja hän huudahti: ''vitun viisasteleva neekeri, sä et voi olla Suomesta kun oot noin tumma'' Mulla iski paniikki, sillä en ole muutenkaan halunnut aloittaa keskustelemaan mun asioista jonkun ihan vieraan kännisen miehen kanssa. Kuitenkin hymyilin vittuilevasti ja en sanonut koko loppumatkaan mitään, vaikka hän huuteli kaikkea minulle. Tuijotin vain matkaani ja laskin minuutteja, että millon olen perillä. Hetken ajatukset olivat ihan muualla. Mies koski olkapäätäni ja havahduin, että olen vieläkin tässä samassa kiusallisessa tilanteessa. Se kosketus jotenkin ahdisti minua niin paljon, etten saanut kunnolla happea. Kun niin hyvä ilmastointi onkin nykyään busseissa. Meinasin alkaa itkemään, kun tiesin että ei ole ulospääsyä. En ollut vieläkään sanonut miehelle mitään, kun bussikuski huudahti ''Ulos'' Toivoin että hän tarkotti minua, sillä olisin tehnyt mitä vain, että pääsen pois tilanteesta. Mun onneksi kuski tarkotti miestä, joka oli ahdistellut minua koko bussimatkan. Olin onnesta soikeana, kun pääsin nauttimaan loppumatkasta ilman miehen haisevaa hengitystä. Mies oli todella ärtynyt ja huusi minulle vielä kerran muutamat neekerit.
 Nyt kun pääsin kotiin, mietin vain miksi ihmeessä mä en sanonut mitään kun mies haukkui minua neekeriksi? Mun olisi pitänyt keksiä jotain tosi viisasta takaisin, mutta en. Olin hiljaa. Yleensä sanon kaiken mitä sylki suuhun tuo. Ehkä ihan hyvä vaan, etten lähtenyt haastamaan riitaa. En muutenkaan ymmärrä, miksi vanhat miehet tulevat iskemään liian nuoria tyttöjä? Mun mielestä se on sairasta. Mä kuljen joka päivä bussilla kaikkialle, ja toivon että vastaavaan tilanteeseen en joudu enää koskaan.
xoxo: Nimo
 

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Nimo-time

  Tiedätkö ne hetket, kun haluaisi olla vain itsekseen? Yksin. Ilman, että kukaan on siinä. Omien ajatuksien ja itsensä kanssa. Se on ihana hetki. Mulla on ollut niitä hetkiä tässä monta päivää. En halua tarttua puhelimeen ja kysellä missä kaverit menee. En halua. Haluan olla vain yksin. Mun ei tarvitse huolehtia kenestäkään paitsi itsestäni tällä hetkellä. Just sitä mä oon kaivannu. Yksinäisyyttä.
   En tiedä mikä mulla on, mutta musta tuntuu niin pieneltä ihmisjoukon keskellä. Sen takia haluun olla yksin. Voin olla yksin iso ja mahtava. Ilman, että kukaan tai ketään keskeyttää mun ajatuksia. Kesäloma alkoi ja pitäisi olla rannalla makoilemassa. Pitäisi olla ottamassa rusketusta kavereitten kanssa, mutta ei. Istun himassa ja mietin. Mietin kuinka lentokone pysyy ilmassa ja kuinka minusta on tullut näin yksinäinen? Mietin ihan mitä haluan ilman että kukaan tietää mitä ajattelen.
   Nyt mulla on aikaa itselleni. Tällästä ei ole ollut varmaan kolmeen vuoteen. Aina meen ja tuun. Koskaan en ehdi olla vaan itseni kanssa. Nyt vihdoin kun mulla on aikaa, niin tutkin mun vanhaa päiväkirjaa. Olen siis kirjottanut päiväkirjaa niin kauan kun muistan. Se on ollut mulle tapa selvitä asioista ja ylipäätään elämästä. Kun avasin vuosia vanhan vihkosen, haistoin pölyn ja muun epämääräsen lian. Tuntu siltä kun olisin lukenut jonkun toisen päiväkirjaa. Ei voi olla mun omia tekstejä. Tosi outoa, kun kirjottaa tarpeeksi paljon niin vähitellen unohtaa ne omat kirjotukset. Tosin mun päiväkirjassa oli vain huolia. Ajan mittaan huolet unohtuvat ja muuttuvat. Sama on käynyt mun päiväkirjan kanssa. Surun saattoi haistaa jopa alkumetreillä.
  Silmiini iski kirjoitus, jonka kirjotin 11-vuotiaana kun mulla ja isälläni oli tosi huonot välit: ''Se katsoo mua. Se katsoo mua vihaten ja sureten. Se murhaa mut katsellaan. Se ei pidä minusta kun en halua muuttaa sen luo. Se on mulle kuin muukalainen, miten uskallan olla sen talossa oma itseni. En halua olla edes sen lähellä. Se on isäni.'' Luin monta kertaa tämän saman kohdan. Jotenkin tunsin sen surun mitä tunsin silloin. Huomaan kuinka paljon pelkoa ja epätietoisuutta tossa tekstissä on, koska käytän se-muotoa omasta isästäni. Mulla oikeasti tuli monesti kyyneleet silmiin, kun luin monia saman tapasia kirjotuksia ajalta jolloin olin pieni lapsi. Ainakin minun piti olla lapsi, joka ei tiedä mistään mitään. Jonka elämäntyö oli vain olla lapsi. Huomasin kuinka multa oltiin riistetty niin iso asia, se lapsuus joka jokainen ansaitsi. Mietin niin pienenä niin suuria asioita.
 Olin saanut vangittua myös monia välirikkoja tosi tärkeiden ystävien kanssa päiväkirjaani. Se oli jotenkin hauska lukea näin jälkeen päin, kun oikeasti luulin etten pärjää ilman heitä. Silloin uskoin siihen kovasti, koska ystävät oli ton ikäisenä tärkeintä maailmassa. Tämä kirjoitus on ajalta jolloin olin 13-vuotias ja paraskaverini lopetti ystävyytemme kun hänen uusi poikaystävänsä ei pitänyt minusta: '' Miksi helvetissä jonkun pojan takia pitää rikkoa vuosia kestäneen ystävyyden? Aika itsekästä. Ei ne kumminkaan ole kauaa yhdessä helvetin teinikaksviikkoo-suhteet. Tiedän, että heti kun he eroavat paraskaverini tulee tarvimaan minua. Mitä sitten kun minua ei olekkaan enään siinä auttamassa? Mutta mitä mä nyt teen? Kun ei ole ketään samanlaista ihmistä kun hän. En pysty elämään ilman häntä. En oikeasti pysty'' Jälkeen päin mietin vain, että kuinka paljon muuta on elämässä kun tämä mun kyseinen ystävä. Kuinka paljon parempaan mä pystyn kun tämä mun ystävä. Olin jotenkin niin tyhmä, mutta samalla tosi musertunut. Nyt voin sanoa, että kyllä mä pärjään yksinkin.
   Mielettömiä juttuja oon kirjotellut päiväkirjaani, joita en ole edes muistanut. Joitakin juttuja en haluisi edes muistaa. Ei kaikki ole tosiaan vaan suruja. Kyllä pari iloakin löytyy sieltä, ne ei vaan ole niin tunteikkaita. Mun pitää useammin olla ihan vain itsekseni, jotta voin kirjottaa päiväkirjaani, niinkuin ennen. Jotta selviän tästä kiireisestä elämästä. Yleensä en ehdi edes tekemään yhtikäs mitään. Hirveä kiire vaikka ei ole kiire mihinkään.
xoxo: Nimo

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Laiva on lastattu

  Miten nyt sen sanoisin parhaiten? Mä olen ihastunut. Ihan oikeasti tämä on ihan uskomaton tunne, kun en ole varmaan vuoteen tykännyt kenestäkään jätkästä näin paljon. Hui, perhoset mitkä virtaa mun vatsassa kun edes mietin mun ihastusta. Tunnen ne tällä hetkelläkin. Hushus, en halua vaipua epätoivoon.
   Mitä hittoa, kyllähän kaikki ihastuu. Mutta tää on ihan erilaista, koska olen yllättänyt itseni taas kerran. Hetken jopa luulin tuntevani itseni, mutta ei. Menin ihastumaan tummaihoiseen. Tämä ei ole yhtään minunlaista. En mä oikeasti ole pinnallinen ihminen, kun sillä ulkonäöillä ei ole sinänsä väliä. Mutta mä luulin että tiedän millaisiin jätkiin yleensä uppoan. Mutta olin väärässä. En ole ikinä katsellut tummaihoisten miesten perään, ei sen takia että ne on tummia vaan koska ne ei vaan ollut mun juttu. Mutta tässä ihmisessä mahtavinta on se sisälmys. En puhu nyt mistään sisäelimistä, vaan sen luonteesta. En uskonut, että joku ihminen voi olla ulkööllisesti ihan eri luokkaa, mutta heti kun sen kanssa alkaa puhumaan niin vaan uppoaa. Huomasin myös, että kun jätkä on täydellinen sisältä niin näet sen eri tavalla. Ajan mittaan se alkaa olemaan hyvännäköinen sinun mielestä.
   Ihmiset aina sanoo, että ei ulkonäöllä ole väliä, mutta kyllä sillä on. Kun katson taaksepäin huomaan, että kaikilla mun miehillä jonkinlainen sama piirre. Voi olla hiusten väri taikka luonteenpiirre. Sitä paitsi kun näet jonkun miehen niin näet vaan sen ulkoapäin. Niin miten voit kiinnostuu jos ulkokuori ei miellytä? En tosiaan tiedä, olen taas kerran yllättänyt itseni. Ehkä se on se, kun olen vihdoin antanut mahdollisuuden jollekkin samaa rotua edustavalle ihmiselle. Niin yllätynkin, että kaikki eivät olekkaan kusipäitä.
   Välillä mä tuomitsen ihmisiä vähän liian nopeasti, mutta se on vaan jonkinlainen puolustautumismekanismi. Sanotaan, että ''kun yksi tekee, kaikki kärsii''. Vähän semmonen tilanne. Olin väärässä, myönnän sen itselleni ja samalla myös teille kaikille. Ei kannata tuomita ihmistä liian aikasin. Taikka uskoa mitä muut sanovat siitä. Mun laiva on tällä hetkellä lastattu täyteen perhosia, ja voin sanoa olen onnellinen, että niin kävi. En tiedä tuleeko tästä mitään? Enkä tosiaan ole hyppäämässä heti naimisiin tän mun uuden ihastuksen kanssa. Sanotaan, että toivon parasta ja pelkään pahinta.
Rakkaudella: Nimo

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Kun mikään ei riitä

 Olin juuri menossa nukkumaan kun tuli mieleen se, kun sanoin parhaalle ystävälleni Annikalle pari vuotta sitten, että meidän elämästä pitäisi tehdä elokuva. En usko, että kenenkään elämä on taikka ollut niin draamaattisesti sekaisin. Ainakin silloin uskoin kovasti siihen. Elokuva olisi draaman, komedia ja toimintaelokuvan sekoitus. Monet naurut ja itkut olisi kiva saada videolle.
  Ollaan oikeasti oltu Annikan kanssa ihan kauheita kakaroita. Millon mitäkin. Kerran löydettiin itsemme poliisiauton kyydistä ja seuraavana päivänä koulun vessassa tupakalla. Mua oikein surettaa, kun muistelen taakse päin kuinka kauheita ollaan oltu joillekkin ihmisille. Muistan kuin eilisen kun kävimme monistamassa historiankokeet, kun oli seuraavana päivänä sama koe. Siinä oli kiva juosta vahtimestaria karkuun, kun jäätiin kiinni. Muistan kuin eilisen kun maalasimme vihaamamme tytön uudet mustat kengät valkoisella maalilla, eikä ikinä myönnetty että se oli meidän tekosia. En kauheasti ole siitä ylpeä, mutta se tuntui silloin hauskalta teolta. Muistan kuin eilisen kun soittelimme epätoivoisina joka yö pilapuheluita ihastuksillemme. Etsimme tuntikausia puhelinluettelosta heidän numeroita, ja lopulta saatiin ne numeropalvelusta. Meidän ihastukset ei varmaan vieläkään tiedä, että oltiin kaiken takana.
  Ihan ihmeellisen monia sanoinkuvaamattomia hetkiä mahtuu kuuteen vuoteen. Sen takia olen vieläkin sitä mieltä, että musta ja Annikasta pitäisi tehdä elokuva. Parhain kohtaus olisi varmaan se, kun karkasimme Karkkilaan ja olimme siellä kun mitkäkin turistit. Se elokuva pitää tehdä ennenkuin meistä tulee vanhoja ja ryppyisiä. Muistan vieläkin kun Annika oli suloinen ja viaton, voin sanoa nyt että loin monsterin. Ne jotka miettivät miksi just Annika on mun paras ystävä? Aloita teksti alusta, niin tiedät miksi.
  Mä olen vieläkin tänä päivänä samanlainen kun niinä aikoina jolloin teimme yhdessä kaikkea tyhmää. Annika taas löysi rinnalleen elämänsä miehen ja rauhoittui. Välillä harmittaa, koska mä haluaisin joitakin hetkiä Annikan kanssa takaisin. Mun täytyy vain kaivaa se sisäinen monsterin Annikan sisältä ulos. Tosin poliisiautoon en enää astu. Se on aivan perseestä kun oikeasti kasvaa ihmisenä vuosien mittaan paljon viisaammaksi, niin mikään ei tunnu enää samalta. Mitä ikävöin eniten meidän ystävyydessä? Sitä aikaa kun Annika soitti itku kurkussa ja sain hänet piristettyä. Mulla on jotenkin aina niin arvokas fiilis, kun tiedän että se paha mieli lähti pois mun takia. Jotenkin on semmoinen tunne, että mä olen tärkeä. Että hän soitti just mulle, eikä kellekkään toiselle. Sitä mä kaipaan eniten.
Rakkaudella: Nimo

tiistai 29. toukokuuta 2012

Poikapöpöjä

2009

2012
Tajusin tänään että olen tosi onnekas. Onnekas kun mulla on ihmisiä mun ympärillä jotka oikeasti välittävät musta. Onnekas kun saan joka päivä viettää aikaa ihmisten kanssa jotka saa mut nauramaan. Onnekas kun saan olla täysin oma itseni ja saan tehdä mitä haluun millon haluun. Onnekas kun mulla on Tuomas.   Kolme vuotta sitten tapasin pojan jonka letti oli pidempi kun mun oma. Pojan joka tykkäsi kissoista ja joka oli mun vastakohta. Pojan joka jaksoi pitää mua kainalossa ja sitten kun kyllästyi tönäsi mut alas. Pojan joka oli mulle ystävä. Pojan joka sai mut nauramaan ja hetken päästä itkemään. Pojan joka jaksoi mua just tämmöisenä kun olen. Pojan jonka nimi oli Tuomas.
 En olisi ikinä uskonut jos joku olisi pari vuotta sitten sanonut mulle, että yksi mun parhaimmista kavereista tulee olemaan poika. Mä oon aina viihtynyt jätkäporukassa, jossa voi olla vaan ihan rennosti. Mutta ei kukaan mun poikakavereista ole mulle yhtä tärkeä Tuomas. Tuomas tarjoaa mulle takkia kun valitan että on kylmä. Tuomas tekee mulle ruokaa kun valitan että mulla on nälkä.
 Tuomas on mulle kun epävirallinen veli. Veli joka kiusaa mua joka päivä kun nähdään. Veli joka nauraa kun murran käteni. Veli joka heittelee mua pitkin seiniä. Veli joka haukkuu mua rumaksi ämmäksi. Mutta silti rakastan sitä ihan hirveästi. Yli kaksi päivää ilman Tuomasta on mulle helvettiä. Mulla on aina ikävä sitä kun se menee Karjaalle ruokkii sen tyhmää kissaa. Lasken minuutteja että se tulee takasin.
  Moni on kysynyt multa, että onko Tuomas mun poikaystävä ja miksi ei? Koska Tuomas on mulle liian tärkeä uhrattavaksi. En kestäisi sitä että jos me seurusteltaisiin ja erottaisiin. Mutta sinänsä ei musta ja Tuomaksesta voisi edes kuvitella paria. En mä osaa olla sen seurassa sievä ja söpö kikatteleva neiti mitä yleensä olen miesten seurassa. Oon Tuomaksen kanssa ilman meikkiä ja teen sille tyhmiä ilmeitä. Tuomas on nähny mut kaikissa tilanteissa esim vihasena, itkusena, iloisena ja melkein alasti. Mutta tää on just tätä tyhmää nyky-aikaa jolloin poika ja tyttö ei voi olla kavereita ilman että epäillään suhdetta.
  Mä olen sitä mieltä että jokaisella tytöllä täytyy olla ystävä joka on poika. Sellainen joka auttaa aina kaikessa semmosessa mikä ei onnistu sulta. Semmoinen jolle voit kertoa huolesi ja sitten kun alat itkeä menee ihan paniikkia eikä tiedä miten käyttäytyä. Semmoinen joka voi esittää sun poikaystävää kun törmäätte sun eksään. Semmoinen joka tulee laittamaan mekkosi vetskarin kiinni kun et itse pysty. Sellainen joka on vaan ystävä, niinkuin Tuomas.
xoxo: Nimo

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

If i were a boy

Heräsin tänä aamuna jotenkin astetta virkeämpänä kun yleensä sunnuntai-aamusin. Oli just semmonen olo, että voisi jopa lähteä lenkille. Aurinko paisto suoraan silmiin, vaikka makasin vielä sängyssä. Olin jotenkin tosi energinen ja päätin tehdä ittelleni kunnon aamupalan. Aloin paistaa pekonia ja munia. Olo oli kun milläkin kotirouvalla. Laitoin radion soimaan. Lauloin mukana ''if i were a boy, even just for a day..'' Beyoncen ihanan korkea ääni jotenkin pelasti mun aamun. Mutta sitten aloin miettimään, että kuinka siistiä olisi olla poika, edes päivän.
 Olisi niin paljon helpompaa. Elämä siis. Jotenkin vähemmän draamaa ja olisi lepposempaa. Ei miettisi niin paljon kaikkia asioita niin pilkuntarkkaan. Mä teen niin ja syytän täysin siitä mun naisuutta. Musta tuntuu, että jos olisin poika mun rakkaus-elämä olisi paljon helpompaa. Sillä mun ei tarvitsi odottaa, että joku poika tulee juttelee mulle. Vaan jos olisin poika saisin päättää itse kenen tytön kanssa käyn mielenkiintoista keskustelua. Ehkä tää on pelkkä ajatus, ehkä poikana oleminen ei ole helpompaa.
  Ainakin sen tiedän, että jos olisin poika mulla olisi paljon paremmat välit mun isän kanssa. Sen ei tarvitsisi hävetä sitä etten käytä huivia taikka sitä että olen tyttö joka ei osaa kokata taikka sitä että olen tyttö joka ei olekkaan semmoinen mitä sitä on kasvatettu olemaan. Poikana se olisi jotenkin enemmän hyväksyttävää ainakin isäni silmissä. Poikana mun ei edes tarvitsisi päättää lopetanko huivin käytön tai en. Poikana isäni silmissä olisin stara, tähti kirkkaalla taivaalla. Nyt mun täytyy varoa kenen kanssa puhun etenkin kun tullaan poikiin, koska isäni ei pidä että hengailen suomalaispoikien kanssa. Jos olisin poika, se olisi ihan luonnollista että on enemmän poikakavereita kun tyttökavereita. Mun elämä olisi paljon helpompaa poikana.
  Jos olisin poika mun ei tarvitsi joka aamu herätä siihen että hiukset muistuttaa linnunpesää. Mulla olisi todennäköisesti joku hieno lyhyt kampaus jota ei tarvisi niin paljoa laittaa. Muutenkin voisin vaan herää kymmenen minuuttia ennen kuin koulu alkaa ja vaan laittaa vaatteet päälle. Tyttönä joudun heräämään tuntia aikasemmin laittamaan hiukset, meikit ja kaiken lisäksi etsimään vaatteet vaatekaapista mikä pursuaa vaatteita, mutta just sillon kun on kiire en löydä sieltä mitään sopivaa. Jos olisin poika mulla olisi paremmat välit jopa mun isoveljeen. Meillä voisi olla paljon enemmän yhteisiä kiinnostuksen kohteita kun nyt. Mun veljen ei tarvisi stressata sitä kun sen kaverit tulevat meille, he katsovat mun tissejä ja kehuvat että ''sun siskos on kuuma'' Poikana mulla ei olisi tissejä joita tuijottaa ja voisin vapaasti pelata heidän kanssa fifaa. Mun veljen ei tarvisi aina tiuskia mulle, että laita takki kiinni taikka laita enemmän vaatetta.
  Jopa äitikin olisi onnellisempi jos olisin poika. Hänen ei tarvisisi miettiä joka päivä että tuonko näytille suomalaisen poikaystävän vai somalialaisen poikaystävä, koska poikana sillä ei olisi mitään väliä. Mutta en ole poika, enkä voi sille mitään että olen syntynyt just tämmöisenä. En voi sille yhtään mitään.
xoxo: Nimo 

lauantai 26. toukokuuta 2012

Futurama

  Mun tulevaisuus on tyhjä, se näyttää yhtä tyhjältä kun tyhjiö. Mä en tiedä mitä haluun tehdä työkseni. Luulin tietäväni, luulin haluavani sairaanhoitajaksi. Mutta mä oon tullut toisiin ajatuksiin. Sairaanhoitajaksi halusin, koska silloin pääsee auttaa ihmisiä. Se on asia missä olen hyvä. Auttamaan ihmisiä, koska moni ihminen tarvii apua monella eritavalla. Mun mummo on aina sanonut, että mulla on lämmin sydän ja mun pitäisi tehdä jotain ihmisiin liittyvää. Sen takia luulin että sairaanhoitajuus olisi mun juttu. Välillä mietin itse että mulla ei ole sydäntä ollenkaan. Sydämetön.
   Mä aloin oikeasti vasta nytten miettimään mitä mä oikeasti haluan tehdä tulevaisuudessa. Mitä mä tykkään tehdä ja mitä teen joka päivä mielellään? Kirjotan. Kirjotan aina kun voin, aina kun on mahdollisuus. Oon kirjottanut päiväkirjaa siitä päivästä kun opin kirjottamaan. Musta tuntuu et oon syntynyt kynä kädessä. Mä rakastan kirjottaa. Kun mulla on paha mieli ja kukaan ei oo siinä auttamassa taikka siinä ei ole ketään ystävää kuuntelemassa mun huolia. Mä otan kynän ja paperia. Mä hautaan ne sinne. Mun huolet, mun ilot, mun surut, kaikki. Kaikki mikä tulee mieleen. Mä oon pystyttäny mun juuret kirjottamiselle. Enkä halua katkaista niitä.
  Sen takia musta on alkanut tuntua, että oon tehnyt virheen. Olen mennyt väärälle alalle. Eksyin pahassa paineessa, enkä tiedä miten löytää se oikea tie. Mä oon eksynyt tieltäni. Mun tie on samanlainen kun Aleksis Kiven taikka Sofi Oksasen. En tosiaan ikinä tule olemaan ehkä yhtä hyvä taikka kuuluisa kirjailija. Mutta se että saisin olla kirjailija taikka edes kirjotuksen kanssa tekemisessä tekisi musta maailman onnellisimman ihmisen. Mä haluun kirjottaa ja tehdä siitä mun ammatin. Tää on se kohta jolloin vihdoin myönnän, että isäni ja ala-asteen opettajani olivat oikeassa. Ne sano mulle pienestä asti, että mun pitää mennä lukioon. Olisi pitänyt mennä lukioon. Mä haluun kehittää mun kirjotustaitoja. Olla parempi kirjottaja kun nyt.
  Mutta sitten taas kirjailija, taitelija, muusikko on riskillä pelaamista. Jotkut menestyy, jotkut ei. En tiiä uskallanko ottaa semmoista riskiä, koska jokaisella meillä pitää kumminkin olla jonkinlainen pohja. Ehkä teen tästä mun lähihoitajuudesta jonkinlaisen pohjan mun tulevaisuudelle ja sitten alan miettimään mitä tehdä. Mitä tehdä mun suurimman unelman kanssa? Unelmat pitää toteuttaa. Nobel-palkintoa odotellessa.
xoxo: Nimo

perjantai 25. toukokuuta 2012

Paksuna(ko)?

 Sain juuri tietää, että musta liikkuu juoruja että olisin muka raskaana. Seriously, aika naurettavaa sanon minä. Ekana jos olisin raskaana ihmiset jotka juoruilee tämmöisestä olisi viimeiset kelle sen kertoisin. Toiseksi en ole raskaana, olen vain lihava. Ei muuta. Pistää vihaksi että joku kehtaa väittää niin. Musta yleensä puhutaan paljon paskaa, sillä mä oon kumminki tyttö jossa on paljon vikoja. Mutta tää ylitti nyt kaiken. Tää juoru on yksinkertaisesti törkeetä, törkee kaikessa muodossa. 
 Miksi pitää oikeasti juoruilla? Miksi ihmiset tekee niin? Perättömät juorut on mun mielestä ihan perseestä. Eikö ihmisillä ole muuta tekemistä kun puuttua toisten elämään? Ja naureskella toiselle kun on tehnyt jotain tyhmää? Mutta tommonen että minä Nimo 16 vee olisin raskaana ei oo kauheen mehevä juoru. Mun mielestä tommonen on vaan silkkaa pilantekoa toisen kustannuksella. Jos olisin raskaana niin sehän olisi aika surullista, sillä todennäkösesti lapsen isä ei olisi kuvioissa
 Tää tuli oikeasti mulle ihan puskista. Istuin kahvipöytää ja tiuskin äitille kun ei ollut mitään ruokaa. Sitten äiti vaan katto mua syvään silmiin ja kysy ''Ootko raskaana?'' Tosta noin vaan, vähän kun päivän kuulumisia kysyisi. Meinasin tukehtua kahviini ja tunsin kun äitin tuijotuksen selän takanani. Nauroin, mutta huomasin että äiti oli tosissaan. Nyt oli tosi kyseessä. Tää ei ollutkaan vuosisadan tyhmin läppä. Hetken olin ihan paniikissa tietämättä että mistä on kyse ja aloin itekki epäilee oonko raskaana. Mua vituttaa kun kerroin äitilleni etten voi olla raskaana missään nimessä, niin ei suostuta kertomaan kuka on sanonut niin. Kuka on mennyt juoruilemaan mun raskaana olemisesta? Useinhan juoruilijat onkin semmosia ''älä kerro sit kellekkään et mä kerroin sulle''-tyyppejä. Eniten mua vituttaa se, että joudun nyt ramppaamassa testeissä jotta mamma uskoo etten ole raskaana. Miksi mun pitää todistella toisille aina kaikkea? Välillä ei sana vaan paina niin paljon, mutta voiko juorun alottaja todistaa mitenkään että olisin raskaana?
 Mutta siis mun mielestä ihmiset puuttuu liikaa toistensa asioihin. Monesti oon kuullu kun kaverit valittelee, että liikkuu juoruja että ne olisi pettänyt niitten poikaystäviä. Mistä nyt muut voi tietää onko se totta? Onko ne nähny vierestä kun ne tekee jotain mikä viittaisi pettämiseen? En usko. Jotkut ihmiset on vaan outoja taikka sitten on vaan tekemisen puutetta. Miksi pitää ylipäätään levittää eteenpäin sitten kun kuulee jonkun juorun? Ihmiset uskoo liian helposti muita ihmisiä, jotka ei olisi luottamuksen arvoisia.
 Miettikää nyt miten paljon perättömiä juoruja kuulet joka päivä kavereiltasi ja vielä uskot niihin ilman minkäänlaista todistus-aineistoa. Mä haluun ainakin nähdä raskaustestin joka näyttää positiivista sen jälkeen kun olen kussu siihen. Siihen asti minä Nimo Samatar en ole raskaana.
xoxo: Nimo 

tiistai 22. toukokuuta 2012

Home city, Sweet city

   Mä oon asunut koko mun elämäni Espoossa, ja kuten varmasti tiedetään että Espoo on aika iso kaupunki. Ihanan paljon ihmisiä ja liikennettä. Espoo on jotenkin yhdistys maalaisuutta ja kaupunki-elämää. Takapihalla näkyy peltoa ja viherikköä, mutta kun kattoo etupihalle siinä pilkottaa ''main street'' eli tie josta ei koskaan lopu liikenne. Mä rakastan tätä, että kaikki on käden ylettyvillä. Stadiin pääsee nopeemmin kun silmä ehtii räpsähtää. Välillä kyllä ahdistun siitä, kun ei ole koskaan hiljaista ja välillä ei meinaa edes kuulla omia ajatuksia.
 Mun ajatukset on sen verran äänekkäitä, että kyllä mä pärjään. Voin hyväl omatunnolla sanoa, että mä olen kaupunkityttö. En pärjäisi yli viikkoa maalla. Mä sentään myönnän sen. Minut on luotu kasvamaan ja olemaan täällä puolen maailmaa. Silti joudun joka kesä lähtemään mökille viikoksi. Se on aluksi ihanaa kalastaa ja kuunnella kun järvet kohisee. Maalla on niin paljon hiljasempaa ja sillon yleensä kirjotan enemmän. Tuijotan mökimme ikkunasta tyhjyyteen ja sisälläni valtaa rauha. Se on semmosta vierotusta mitä välillä kaipaa tässä elämässä.
  Kahden päivän jälkeen mä oon niin täynnä hyttysien puremia ja muutenkin yksinäisyyttä. Ihmisiä ei näy lähi maillakaan, naapuriin on 17 km. En kestä ja alan itkemään kun puhelinkaan ei toimi kunnolla. En kestä, kun on niin hiljasta ja alan pikku hiljaa puhua ittekseni. Kaipaan kaikkea sitä mitä suurkaupungissa on. Lohdutan itteeni sillä että pääsen takasin elämään jossa on elämää. Mua ei oo vaan luotu etsimään matoja jotta saisi kalaa. Se näyttää söpöltä ulkoa päin, mutta maalais-elämä on rankkaa. Nostan hattua niille jotka pärjää siellä joka päivä. Vaikka maalla en viihdykkään niin kauan silti odotan innolla tän kesän mökki reissua.
 Kaupunkityttönä on kyllä vähän vaikeeta olla, koska jotenkin ihmiset maalla aina kattoo mua pahasti kun yritän saada venettä käyntiin taikka menen ostamaan lähikaupasta joka ei ole niin lähellä purkin maitoa. Voi olla että ne kattoo että oompas tumma taikka sitä että mulla on joku paul frankin paita ja ihmettelee et miten oon sinne eksynyt. Mua monesti ali-arvioidaan kun en tiedäkkään missä joku peräkylä on. Esim joku Keuruu, minne ollaan siis kesällä lähössä. Ei mulla ole mitään hajua missä se on ja onko se edes kaukana. Voin toki googlettaa, mutta sinänsä mua ei innosta. Oon reissannut tosi paljon Suomen sisällä mutta en silti tiedä missä mikäki pikku kaupunki sijaitsee. Ei kaikkea vaan yksinkertasesti voi tietää.
 Mulla on kaikki hyvin, kunhan on takapihalla peltoa ja etupihalla ihmisiä. Se on ainoa mitä elämääni tarvitsen, rauhaa ja rakkautta.
xoxo: Nimo

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Left my heart in Tokyo

  Muistan kun vuosi sitten olin tosi ihastunut yhteen jätkään, mutta se ei toiminut. Sitten se jätkä kysy multa: ''Nimo miks sä oot niin vaikee? Kuka on kohdellu sua niin huonosti?'' Silloin en osannut vastata vaan kiemurtelin itteni ulos tilanteesta. En mä tiiä oli se mitä sanoin, en oikeesti tiennyt. En edes tiennyt että olen vaikea. Oon oikeasti helppo, mua pitää vaan osaa käsitellä oikealla tavalla.
  Tänään mä kävelin Annikalta kotiin ja tuli mieleen tämä kyseinen asia. Aloin oikeasti miettimään että mikä mussa on joka tekee musta kovan. Jotenkin vaikeasti tavoteltavan ihmisen. Mä tajusin, että mulla ei oo koskaan ollut miespuolta jota olen oikeasti rakastanut ja josta olen oikeasti välittänyt. Mä kasvoin ilman isää, mulla ei ollut ketään ketä kattoa ylöspäin ja ihailla. Multa jäi pois kaikki se ''haluan löytää miehen joka on samanlainen kun isäni''-tunne. Se kun katoin vierestä kun isä ja äiti eros nosti muhun vihan miehiin. Jotenkin se että isi petti näytti mulle sen että ei kannata luottaa miehiin. Sen takia muhun on kasvanut kova pinta miehiä kohtaan. Mua on kohdellut moni mies huonosti.
  Ainahan tämmösiin juttuihin liittyy se ensimmäinen ihastus. Mun ensimmäinen oikea ihastus alkoi vitosluokalla ja loppui kasiluokalla. Tai no ei se ole vieläkään loppunut. Aina kun nään tän jätkän se saa ne samat perhoset mun vatsaan mitä se sai ensimmäisinä päivinä kun aloin ihastuu siihen. En ikinä saanut tätä jätkää, just sen takia että se näki mut vaan hyvänä ystävänä. En mä halunnut olla pelkkä ystävä, mutta olihan se parempi kun ei mitään. Mä oikeesti rakastin sitä jätkää, herranjumala itkin monet yöt itteni uniin kun ajattelin että en ikinä saa sitä. Jotenkin se torjunta sai mut kovaksi. Ajattelin että en avaa mun sydäntä enään kellekkään. Enkä olekkaan sen jälkeen ainakaan niin suuresti. En haluu leikkii tulella ja satuttaa itteni. Sen takia mä olen vaikea.
  Mä oon aina kattonut vierestä kun kaverit ihastuu ja alottaa suhteita toisensa perään. Mä en ole ikinä seurustellut vakavasti, jonkun kanssa jota voin sanoa rakastaneeni. Syy voi olla se, kun ihmiset ei ota mua usein tosissaan. Etenkään moni jätkä. Mua on aina pidetty yhtenä jätkänä ylä-asteelta asti. Kukaan ei oikeasti ottanut mua tosissaan. Siis eikä mua oikeen innostanut olla kauheen naisellinen, tunkea hirveet kilot naamaan ja istua tietyssä asennossa. Se ei vaan sopinut mulle, kyllä mä osasin käyttäytyä hyvin. Että en tarkota sitä että olen semmonen joka röyhtäilee ja piereskelee jätkien edessä. Mä oon vaan aina ollut jotenkin miten sen sanois, ''oma itteni'' Musta tuntuu, että jokaisen naisen pitää olla tietynlainen ja en halunnut olla tietynlainen. En halunnut että mua lokeroidaan tietynlaiseksi.
    Mä olen Nimo, en mitään muuta. Mä olen tyttö joka on sisältä herkkä, mutta en näytä sitä, koska en haluu että ihmiset näkee mua herkkänä. Mitä pahaa siinä on? Voi olla että en ikinä tule löytämään miestä joka kestäisi mua tämmöisenä. Mutta mä en tule ikinä muuttamaan itteeni jonkun toisen ihmisen takia. Mä en haluu että musta tulee samanlainen kun joistakin mun kavereista. Että rupeen aattelee vaan mitä muut aattelee musta ja rupeen elää muita varten mun elämää. Ei ikinä.
xoxo: Nimo

torstai 17. toukokuuta 2012

A day with the classmates

  En tiiä teistä mutta tää kevät on ollut ihan sika stressaavaa ja ei auta ajattelu et kohta pääsee lomalle. Musta tuntuu että hengittäminenkin sattuu ja toi ei ollut metafora, koska oikeasti olen kipeä. Yleensä mä rakastan kevättä ku ruoho kukkii ja kaikkialla tuoksuu kesä. Ihmiset alkaa heräilee ja heittää talvitakkia pois, mutta tää kevät on mulle ollut hirveen outo. Ehkä se johtuu siitä, että en olekkaan ylä-asteella enään. Ei saadakkaan kevättodistusta ja ei olekkaan jotenkin itsestään selvää että pääsee luokalta toiselle.
  Miten tää lukuvuosi meni näin nopeasti? Siis oikeasti aika menee tosi nopeasti, eikä tajuukkaan mitä kaikkee piti ehtiä tehdä ennen kun kesäloma alkaa. Sitten mä tajusin vietän mun luokkalaisten kanssa aikaa 5 päivää viikosta se tekee ainakin 32 tuntia viikossa. Se on ihan älyttömästi ja siis mä tajusin että vietän heidän kanssa aikaa vain koulussa. Miksi ei koskaan voitas hengailla ja olla koulun jälkeen? En mä tiiä, eikä kukaan näyttänyt tietävän. Tuntuu, etten oikeasti edes tunne mun luokkalaisia kunnolla, vaikka ollaan joka päivä porukassa ja juoruillaan. Mun täytyi jotenkin päästä sinne ihon alle ja ottaa selvää ketä te oikeasti olette?
   Eilen oli ihanan aurinkoinen kevät sää ja aateltiin että lähetään istuu iltaa jonnekkin puistolle. No tää on tää pääkaupunkiseutu kun sää muuttuu sekunnissa. Pääsin himaan ja ajatus oli vaihtaa vaatteet ja raahautua takas Vantaalle. Katon ikkunasta ulos ja ihailen kuinka kaunis tää maa on. Käännän selkäni ja alan etsimään tiettyä paitaa jota en tietenkään löytäny. Vihdoin olin valmis, siihen meni melkein tunti. Vilkasen vielä nopeasti että tarviinko takkia vai en? Tottakai siellä sataa kaatamalla. Ensimmäinen ajatus oli '' Dear rain, u dont wanna mess with my afro hair''
  Noh mä tein sitten kunnon sotasuunnitelman miten pääsisin Espoosta Vantaalle ilman että kastutan hiukseni. Tottakai se suunnitelma meni pilalle, mutta olin tosi ilonen kun juna-asemalla oli vastassa joukko luokkalaisiani. Aattelin että vihdoinkin voidaan oikeasti vaan olla muualla kun koulun tiloissa. Mutta perseestä se että suurin osa luokkalaisistani on tyttöjä ja meijän puisto suunnitelma ei toteutunu kun se ei kelvannu kellekkään vaikka enään ei satanut edes hirveesti. Mä aattelin fuck it, ihan sama kuhan vaan ollaan ja hengaillaan. Kierreltiin pitkin Myyrmäki-Louhela-Martinlaakso väliä, paikka on muutenkin mulle tosi vieras kun oonkin niin Espoon heiniä. Vihdoin tultiin yhteisymmärrykseen ja mentiin katokseen ja Sonjan kajarit sai kyytiä. Oli tosi hauskaa, ja himaankin pääsin vasta yhden aikaa yöllä. Paljastu ihan eri puolia ihmisissä joita luulin tuntevani, tosin ihan hyviä puolia. Joten sen takia suosittelen teille, että tuhlaatte oikeasti edes yhden päivän teidän vapaa-ajasta omiin luokkalaisiin, koska koulunkäynti helpottuu sitä myötä. Tajuukin että ei olekkaan ainoa jolla on niin monta kurssia suorittamatta, eikä ole ainoa joka joutuu ramppaa opolla joka viikko kysymässä apua. Mun mielestä oli muutenkin tosi rentouttavaa että yksi päivä poikkes niin paljon muista päivistä. Koska mun elämä on tylsää kun joka päivä on samanlaista.
xoxo: Nimo

maanantai 14. toukokuuta 2012

Kiusaaminen on perseestä

  Pikkusiskoni soitti minulle eilen itkuisena ''Sisko, oonks mä ruma?'' Ihmettelin eka suuresti outoa kysymystä ja vastasin '' Et muruseni'' Sitten kuului hymähdys ja uusi kysymys ''Sisko oonks mä läski?'' Nyt aloin olee jo raivoissani ja tunsin kun viha nousi päähäni, mutta vastasin rauhallisesti ''Et muruseni'' Nyt ajattelin, että vihdoinkin pikkusiskoni kertoisi mistä olisi kyse, mutta siskollani oli vielä yksi kysymys ''Sisko oonks mä huora?'' Kuulin kuinka siskoni pidätteli itkuaan ja vastasin '' Et ole, mitä on käynyt?'' Sitten siskoni alkoi itkeä enemmän ja kakisti ulos ''Miksi sitten kaikki sanovat niin?''
  Pikkusiskoni on 11-vuotias, joka on 165 cm ja painaa 44 kiloa. Kertokaa mulle miten tuommoista ihmistä voi sanoa läskiksi? Pikkusiskoni haaveilee malli-urasta ja on muutenkin tosi kuvauksellinen, joten kertokaa mulle miten voit sanoa semmoista ihmistä rumaksi? Pikkusiskoni on 11-vuotias, joten kertokaa mulle miten joku voi sanoa 11-vuotiasta huoraksi? Maailma on karu paikka, ja mä olen tosi katkera ihmisille jotka kiusaavat pikkusiskoani koulussa. Kiusaamisesta puhutaan paljon, mutta oikeasti siihen ei puututa paljoa. Sen takia, mä olen sanonut mun pikkusiskolle, että voi aina soittaa mulle kun haluaa kertoa jollekkin murheensa. Pikkusiskoni on vielä pieni ja heikko ja se että häntä kaksi vuotta vanhemmat kiusaavat häntä siksi koska on kylän yksi ainoista tummaihoinen saa minut kiehumaan. Järvenpää ei näköjää ole nähnyt suurkaupunki elämää, vaikka sanookin olevan semmoinen.
  En halua, että pikkusiskoni päättää tehdä itselleen pahaa, koska ihmiset sanovat hänelle tosi ilkeitä asioita. En todellakaan halua että pikkusiskoni uhraa elämänsä ja unelmansa ihmisten takia, jotka kiusaavat häntä. En mäkään ole aina ollut näin vahva kuin nytten. Muakin on kiusattu, ei tosin koulussa. Mua on haukuttu läskiksi, rumaksi, huoraksi, neekeriksi ja kaikkia maailman haukkumasanoja oon kuullu. Joten voin ylpeänä tai no en niin ylpeänä sanoa mun pikkusiskolle: Been there, Done that. Mä oon kasvattanut itsestäni kovan sen kaiken haukkumisen keskellä. Mä olin päättänyt että kukaan ei lannista mua, eikä kukaan pysäytä mua koskaan. Sen takia mut jätettiin rauhaan, ei mua kiusattu enään kun pysyin lujana ja olin parempi kun he. Hankin ympärilleni ystäviä jotka auttoivat mua olemaan vahva. Uskon, että sen takia siskoni on helppo puhua asiasta mulle, kun hän näki kuinka paljon itkin kun naapurinlapset haukkuivat ''isoksi pahaksi mustaksi sudeksi'' Nytten vaan nauran sille, mutta silloin se oikeasti tuntu pahalta. Mä ymmärrän että mua kiusattiin koska olin isompi kun muut ja en käyttänyt meikkiä yms. Mutta siskoni ei ole oikeasti läski, eikä ruma, eikä huora. Vaan siskoni on oikeasti kaunis, sen takia tuntuu kauhealta että ihmiset saavat hänet tuntemaan itsensä rumaksi. 
  Ihmiset on julmia, ja mä olen oikeasti tosi katkera monelle ihmiselle monesta asiasta. Mun täytyy nyt vaan miettiä miten autan mun babysisteria olemaan yhtä vahva kun minä olen tänä päivänä. Kaikkia niitä joita kiusataan niin oikeasti neuvon teitä kertomaan siitä jollekkin johon luotatte ja se että kerrotte sen edes jollekkin voi olla niin suuri apu. Niin suuri apu, että se jonain päivänä loppuu. Miksi edes ihmiset kiusaa? Eikö olis paljon kivempi et olisit tunnettu jostain hyväst jutust kuten se et on älyttömän hyvä jossain esim urheilussa, eikä siitä et kiusaat jotta saat huomiota. Sillon kun mä olin ylä-asteella kiusaamista näki joka päivä. Sen pysty jopa haistamaan koulun rikkoutuneesta ilmastoinnista. En mä ikinä puuttunut siihen vaikka se oli naaman edessä. Olin kai ittekkin jotenkin heikompi kun muut, enkä uskaltanut. Mutta kun pääsin ylä-asteelta ja eletään tätä päivää niin oon jotenkin ajatellut et ihmiset on viisastunut sitä myötä mitä enemmän kiusaamisesta tiedetään. Mutta ei näköjään.  En tajua kiusaajia, jotka oikeasti tekevät heikoista vielä heikomman hauskuuden puutteessa. Ei se enään ole hauskaa, kun tajuatkin että se ''hevari'' jota kiusasit ei ole enään olemassa. Joten mieti kaksi kertaa ennen kun oikeasti sanot jotain mikä voi toista satuttaa ja romuttaa toisen minä-kuvan! Tää ei oo pelkkää puhetta, toivon oikeasti että jonain päivänä maailmassa ei olisi yhtäkään ihmistä jota kiusaisi toinen ihminen tahallaan. Toivon vain välillä että maailmasta tulisi parempi paikka niille jotka tänne tulevaisuudessa putkahtaa.
xoxo: Nimo 

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Mama Africa

  Mammapäivä ja tosi haikee fiilis. Yleensä oon tosi ilonen, kun kerran vuodessa näkee äitin kasvoilla  niin leveän hymyn. Kyllä muakin hymyilyttäs jos kaikki antais mulle kortteja ja lahjoja tietyn aikaa vuodesta aina. Se on ihan ihmeellisen onnellinen hetki, kun tietää oman äitin voivan hyvin ja oikeasti että äitikin on onnellinen. Nää kaikki vuodet äiti on antanut meille, kasvattanut meitä kaikkia rääkyviä kakaroita joille viisi euroa on vähän kun tarvitsee enemmän rahaa kaikkeen turhaan. Oon miettinyt että mitä me ollaan annettu äidille? Mitä mä oon antanut äitille? En tiedä, kai sen että olen täyttänyt hänen elämän. Sen, että kun kaikki äitin miehet on tullut ja lähtenyt. Niin mä oon pysynyt ja antanut sille olkapäätä jolle itkeä. Mutta ei se ole tarpeeksi, oon ikuisesti äitille velkaa kaikesta. Mamma anto mulle elämän, katon pään päälle ja toi leipää pöydälle. Mamma lohdutti mua kun kaaduin pyörällä. Mamma lohdutti mua kun naapurinpoika johon olin ihastunut ei tykännytkään musta. Mamma anto mulle kaiken mitä mä tarvitsin ja kaiken mitä halusin. Mun mamma on antanut mulle niin paljon kaikkea, että en voi ikinä antaa niitä takasin. Tai tarkotan että en voi yksinkertasesti olla yhtä hyvä mun äitille, kun mun äiti on ollut mulle. Musta tuntuu et oon ollut vaan harmiksi mun äitille, kun esim otin 13-vuotiaana kielikorun ilman mun äitin lupaa. Sitten kun näytin mun ensimmäistä lävistystä äitille, meinasin aiheuttaa sydänkohtauksen. Mussa on ollut paljon kestettävää, anteeksi mamma!
  Mulla on oikeasti tosi haikee fiilis, kun tuntuu että oon ollut ihan kauhea lapsi. Mä en olisi mitään ilman mun äitiä. Sillä mulla ei ole ketään muuta, ketään muuta joka rakastais mua yhtä paljon kun mun mamma. Sen takia mietin monesti, että entä jos menetän äitini? Sen takia aina kun nään äitini halaan häntä tiukasti ja kuiskaan sille '' waan ku jeclahay''  Joka kerta kun sanon sen äidille tiedän että jos äidilleni käy jotain ainakin hän tietää, että rakastan häntä. Kuolema on ihan kauhea asia, ja sitä ei oikeasti saisi ajatella. Pidemmän päälle kaikki kuolee, mutta mä voin vaan kuvitella kuinka vaikeata on menettää joku tosi tärkeä ihminen kuten oma isi tai äiti. Mulla on monia ystäviä, jotka on kokenut tän ja sen takia pelkään että mullekkin käy niin. Oon nähnyt kuinka mun ystävät on käynyt pohjalla ja oon yrittänyt antaa kaikki tukeni. Oon nähnyt kuinka ystäväni itkee silmät päästään menetettyään isänsä maailman pahimmalla tavalla ja maailman pahimpaan aikaan. Ehkä olen vaan yli-suojelevainen, en vaan halua kellekkään mitään pahaa. Enkä varsinkaan omalle äidille. Oman äidin sairastuminen oli jo tarpeeksi vaikeata mulle ja en siitäkään ole vieläkään päässy yli. Ajatus että äiti ei ikinä tule olemaan samanlainen kun ennen raastaa mun sydäntä ja tuo tipan linssiin aina kun ajattelen sitä.
  Pitää vaan elää hetkessä ja ihailla kun oma äiti hymyilee ja nauraa. Mitä enemmän miettii tommosia ankeita juttuja, sitä vaikeammaksi eläminen tulee. Mä oon vaan tämmönen, mietin pahinta jotta sitten kun se tulee se ei ole niin paha. Vaikka varmasti onkin, mutta se on mun tapa puolustautua maailmalta. Mutta mun äiti on maailman parhain äiti mun silmissä! Toivottavasti ajattelette samaa omista äideistänne. Koska mammani oli ensimmäinen joka otti minut syliin kun hyppäsin tähän hulluun maailmaan. Mammani on se, joka on sen jälkeen kanneskellut mua sen siivillä heikoillakin hetkillä. Olen super kiitollinen hänelle kaikesta, joten hyvää äitienpäivää äiti!

xoxo: Nimo   

torstai 10. toukokuuta 2012

Mitä mä sanoin?

''Yy, kaa, koo..... viisitoista'' Ystäväni laski, kuinka monen miehen kanssa oli harrastanut seksiä. Mitä se kertoi hänestä? Tällä mun ystävällä oli ihan vääristynyt kuva siisteistä jutuista, sen mielestä mitä enemmän hoitoja oli, sitä siistimpi ihminen oli. Ihan hämmentävää, shokeeraavinta tässä oli se, että oltiin vasta 13-vuotiaita. Mulla ei ollut minkäänlaista kokemusta taikka halua olla samanlainen kun tää mun ystävä. Mä halusin tehdä sen, sitten kun olen valmis ja olen oikeasti löytänyt ihmisen joka oli sen arvonen. Olin tämän ystäväni mielestä nössö, kun en suostunut tekemään sitä heti ensimmäisen kanssa joka halusi. Olin kuulemma pihtari ja en koskaan löytäisi kunnollista miestä jos en anna. Tämä mun ystävä ei ymmärtänyt yhtään mun arvoja ja sitä että oltiin aivan liian nuoria. 
  Mua vitutti eniten se, kun tämä mun ystävä puhu seksistä niin se monesti sano mulle '' Nimo ethän sä tiiä mitään kun et oo kokenu mitään'' En ollutkaan, olin vasta pieni, en nähnyt miksi mun pitäisi olla kokenu kaikki jotta asiasta pystyisi mun kanssa puhumaan. Mietin usein miten tämä mun ystävä voi olla itsestään niin ylpeä kun löysi itsensä sängystä jonkun miehen kanssa, jonka nimeä ei edes muistanut? Yleensä nämä hänen ''hoidot'' oli reippaasti häntä vanhempia, he olivat saman ikäisiä kun tämän ystävän isä. Mun ystävällä oli tosi huono itsetunto ja sen takia haki lohtua ihmisiltä jotka pitivät häntä kauniina. Eli kolmekymppisiltä ukkomiehiltä. Se selitti paljon, mutta se ei ollut syy halventaa itseään. Joskus ajattelin, että tämä mun ystävä vain pelkäsi ettei koskaan kelpaisi kellekkään. Taikka sitten se halusi todistaa mulle, että hän oli parempi kun minä. Joskus ajattelin, että hän oli vain tyhmä ja nuori. Iän myötä hän tajuisi, että tämä oli väärin, mutta ei. Ei, hän vain jatko ja jatko.
  Monet ihmiset sanovat että seura tekee kaltasekseen. Ei tehnyt musta, kun näin tilanteen niin läheltä päätin että minä en ikinä sorru samanlaiseen kohteluun kun tämä ystäväni. Nämä miehet ei arvostaneet tippaakaan tämän mun ystävän sisäistä kauneutta. Hän oli herkkä ja erittäin hauska, hänessä oli paljon hyviä puolia. Mua monesti otti päähän että hän alistui huonosti kohdeltavaksi, kun sisältä löytyy niin paljon hyvää. Mua ärsytti hirveesti, että mun ystävä ei tajunnut koskaan sitä itse. Hän monesti ihastui kaikkiin hänen ''hoitoihinsa'' ja itki perään kun he ei soitelleetkaan perään taikka vastanneet edes hänelle.
  Tämä mun ystävä teki itselleensä vain hallaa, mä yritin monesti auttaa, mutta se oli mahdotonta. Sen takia ei olla enään ystäviä. Ei olla ystäviä, koska hän usein haukkui minua neitsyydestäni. Oltiin 13-vuotiaita, 99 prosenttia samanikäsistä oli vielä neitsyitä. Mä olen tosi katkera tälle mun ystävälle, koska yritti tuhota mun itsetunnon vaikka yritin vain auttaa. Mitä olen oppinut? Sen että kannattaa hankkia ympärilleen ystäviä jotka arvostavat sinua, ja ovat aikasi arvosia. Ystäviä, jotka auttavat sinua hyvissä ja pahoissa asioissa. Ystäviä , jotka on aina sinua varten siinä. Tämä ystäväni ei ollut minulle mitään noista. Sen takia hänestä on tullut ex-ystävä.
xoxo: Nimo