sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Tarina rakkaudesta



Mä olin tyttö, joka ei uskonut rakkauteen. Miksi? Koska mä olen avioerolapsi. Elämäni
ensimmäinen mies ei koskaan rakastanut mun äitiä. Jätti hänet yksin viiden lapsen kanssa, jättäen perässään keittiön pöydälle avioeropaperit. Mä katsoin vierestä, kuinka äitini pärjäsi ilman rakkautta. Rakkautta elämänsä mieheltä.

Mä uskoin pärjääväni myös. Mä olin tyttö, joka ei koskaan lähde treffeille, koska ei osaa syödä haarukalla ja veitsellä oikein. Mä olin tyttö, joka ei myöskään lähde leffaan kanssasi, sillä ei osaa olla kahta tuntia hiljaa. Mä olin tyttö, joka ei lähde kahville, sillä vihasi kahvia.

Nämä kaikki olivat vain tekosyitä. Sillä mä pelkäsin rakastaa.

Mä olin tyttö, joka ei koskaan soittanut takaisin. Mä olin tyttö, joka vain nauroi katsoessaan Titanicia. Mä olin tyttö, joka sanoo sinulle kylmänviileästi kiitos, mutta ei kiitos kun puhuttiin seurustelusta. Kunnes, tapasin Jonin.

Nimomaisesti mä olin Jonille aluksi yhtä kylmä kuin pakastin.
Mutta hän ei luovuttanut. Päivä toisensa jälkeen Jonista tuli vaan tärkeämpi ja tärkeämpi mulle. Pian hän oli poikaystäväni, mutta sen lisäksi paraskaverini.

Mä en todellakaan sano, että meidän suhde on ollut pelkkää iloa, sydämiä ja sateenkaaria. Kenenkään suhde ei ole. Jos väität niin, todennäköisesti valehtelet itsellesi.

BB-taipaleeni jälkeen mä pidin kynsin ja hampain kiinni mun yksityisyydestä. Mä en jakanut mihinkään kuvia Jonista, tai paljastanut mitään meidän suhteesta. Se kiinnosti aivan liian monia ihmisiä, joilla ei ollut asiaan mitään osaa ja arpaa. Päivittäin mun blogi täyttyi uteluista, että ollaanko vielä yhdessä.

Mutta nyt mä olen valmis kertomaan teille. Esittelemään teille mun poikaystävän, mun parhaan kaverin ja mun elämän miehen. Kiitos Joni, kun opetit mut rakastamaan.

Voit katsoa aiheeseen liittyvä video, jonka julkaisin tänää tästä.

xoxo: Nimo

torstai 11. joulukuuta 2014

Rasismi ei ole väriä


Tämän tekstin ei pitänyt tapahtua. Tämä on juuri sellainen teksti, joka on vain pakko tapahtua. Ei millään tavalla suunniteltu, mutta inspiraatio on niin suuri etten yksinkertaisesti voi pysäyttää sormiani näppäilemästä. Tämä on myös sellainen kirjoitus, jonka jälkeen saan minulle jo vuosien ajan tutuksi tulleen ''yrität olla suomalainen''-kommentteja. Asia ei ole näin. Mä olen ylpeä juuristani, ja verestäni.

Luin Roosan kolumnin matkastaan Afrikaan. Tämä kolumni sai minut inspiroitumaan. Tämä kokemus herätti minussa paljon vanhoja muistoja ja ajatuksia.

Minä olen 19-vuotias toisen polven maahanmuuttaja. Se tarkoittaa siis sitä, että mun vanhemmat ovat tulleet Suomeen 90-luvun alussa pakolaisina paeten Somalian sisällissotaa. Mä olen myös uskovaismuslimiperheen kasvatti. Atk-insinöörin tytär ja viiden lapsen kotiäidin avioerolapsi.

Tämä kaikki kertoo siitä, että mä olen ollut aikoinaan pahasti kahden identiteetin välissä. Synnynnäisen suomalaisen sisukkuuden ja afrikkalaisen eksoottisen veren sekoitus. Pointti ei nyt ole tämä, mutta Roosan kirjotus herätti minussa paljon muistoja.

Muistan, kun olin 11-vuotias ja isäni huusi minulle pää punaisena: ''Miksi sinulla on vain suomalaisia kavereita? Et sinä saa olla heidän kaveri, he ovat valkoisia. Sinä et ole yksi heistä. Sinun täytyy olla naapurin Maryamin kanssa enemmän tekemisissä ja pitää yhtä''. Mietin paljon sen ikäisenä, että mitä väliä leikinkö pihalla naapurin somalitytön Maryamin kanssa vai supisuomalaispojan Leevin kanssa? Nopeasti mä tajusin, että heidät erottaa sukupuolen lisäksi väri.

Väriero. Se historiallisesti pitkään ihmisjoukkoa jakanut asia, joka vielä tänä päivänä näkyy sekä Suomessa, että maailmalla. Se, se ero oli.

Isäni oli hyvin tiheän somaliyhteisön jäsen, joka kokoontui aina milloin kenenkin luo. Yleensä juotiin teetä, puhuttiin jalkapallosta, ja jauhettiin niin sanottuja miesten juttuja. Harmittavan usein myös puhuttiin suomalaisista, ei niinkään suomalaisina vaan valkoisina. Mä en yritä millään tavalla mustamaalata omaa isääni. Musta Barbaaria lainaten: ''Mulla on jo Suomen vaikein työ, mä oon musta mies''.

Jälkeenpäin ajateltuna, yritettiin sotia rasismia rasismilla. Tultaa tulella. Mutta, se ei mielestäni ole mikään ratkaisu.

Mulla on jonkin verran tummia suomalaissyntyisiä kavereita, jotka voivat vannoa, ettei olisi koskaan kokenut rasismia Suomessa. Valitettavasti mä en ole yksi niistä.

Minä olen 9-vuotiaana saanut melkein kaljapullosta päähän nelikymppiseltä kyläjuopolta ja perään kuullut sen kuuluisan N-sanan. Minä olen tyttö, joka kuulee tänä päivänä päivittäin omassa blogissaan ihon väriin liittyviä herjauksia. Milloin kysellään, onko ebolaa näkynyt ja milloin viitataan mustaan makkaraan.

Minulle on myös hyvinkin tuttua karjalalippiskansa, joilla on iho täytetty hakaristeillä. Ne samat ylä-asteen kesken jättäneet junnut, jotka aina kerääntyvät itsenäisyyspäivänä sotapaidat päällä katsomaan tuntematonta sotilasta ja unelmoimaan somaleiden hakkaamisesta. Oi, pahoittelut. Kuvailinko väärin? Nämä tykkäävät sanoa itseään maahanmuuttokriitikoiksi.

Mä voisin jopa sanoa, että mä olen tottunut tähän. Surullista siinä onkin, että rasismiin ei pidä koskaan tottua.

Elämäni aikana, mä olen oppinut tärkeän asian. Rasismi ei ole väriä. Rasismi ei ole mustan ja valkoisen välistä sotaa. Rasismi on yksinkertaisesti joukon ignorantien ihmisten välistä suvaitsemattomuutta erilaisuudelle. Sen todistaa mulle mun omat henkilökohtaiset kokemukset, mutta sen lisäksi myös Roosan kolumni.

xoxo: Nimo




sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Häiriintyneet somettajat


 Mä olen luvannut, että teen joka sunnuntai videon Youtube-kanavalleni, ja koska mä olen sanani arvoinen nainen. Täältä löytyy tämän sunnuntain video. 
Videolla käsittelen erilaisia somettajia, facebookfossiilista pimppikumpubimboon. Videon ei ole tosiaan tarkoitus loukata ketään, mutta mä en sille mahda mitään, jos lasikenkä mahtuu jalkaasi
Toivottavasti pidätte!
xoxo: Nimo 

tiistai 25. marraskuuta 2014

Mun matka BB-tähdeksi / toinen osa


  Enää viikko, istun paniikissa kotona yrittäen päättää mitä pakkaan mukaan. Kolmeksi kuukaudeksi tavaraa yhteen matkalaukkuun, tämän oli pakko olla vitsi. Se oli pitkä aika päättää, että millaisia vaatteita ottaa mukaan. ''Tarviinko talvitakkia, bikinejä vai villasukkia?'' - pähkäilin itsekseni. Mä en ole kauhean suunnitelmallinen ihminen, loppujen lopuksi kävi niin, että päivää ennen lähtöä raivasin vaatekaappiani kuin vanha akka hulluilla päivillä. Ihan sama mitä otan mukaan, kunhan on jotain päälle pantavaa.

  Tässä kohtaan olin päättänyt kertoa vihdoin poikaystävälleni, että en pakkaakaan Pariisin matkaa varten vaan olen lähdössä Big Brother- taloon. Istutin hänet kahden istuttavaan ruokapöytääni tietämättään minkä pommin aion räjäyttää hänelle. Hän katsoi minua silmiin kummastellen, että miksi näytän niin vakavalta. ''Onko kaikki hyvin, Nimo?'' - sanoi hän minulle. Mä vaan mietin miten pukisin kaiken sanoiksi, sen että lähden pitkäksi aikaa tai en tiedä oonko pitkään, mutta lähden kumminkin huomenna. Loppujen lopuksi pitkän hiljasuuden myötä, ja tuhannen tuskan hien jälkeen, mä vain möläytin sen.
''Et oo vittu tosissas'' - oli ensimmäinen lause, jonka hän minulle sanoi. Mä olen tosissani, olen maksanut kolmelle kuukaudelle vuokrat, hommannut kissalleni hoitopaikan ja laukut odottaa eteisessä pakattuna huomenna aamulla tulevaa kyytiä. Alkushokin jälkeen, hän halasi mua tiukasti ja sanoi: ''Älä nolaa itseesi''. Nämä sanat jäi kummittelemaan mun mieleen, en mä lähde nolaamaan itseäni ja jos nolaisinkin nii eihän se maailmaa kaada. Eikä kukaan, joka nolaa itsensä tee lähtökohtaisesti sitä.

   Seuraavana aamuna kävin pääni sisällä, mitä kaikkea pakkasin mukaan ja huusin aina vähän väliä, check. Huomasin myös että mulla ei ole aikaa tyhjentää jääkaappiani, ja koska en halunnut, että kaikki ruuat mätänee siellä monen kuukauden ajan nii soitin silloiselle parhaalle kaverille. Hän tuli pikaisesti käymään juuri ennen H-hetkeä. Annoin avaimeni hänelle kouraan ja käskin tyhjentämään jääkaappini. Se oli menoa nyt.

 Illalla sain mikrofonin kouraani, jonka pujotin olkalaukun lailla yli pääni. Mikrofonini tuli olla minulla kuin kivääri armeijapojalla. ''Kannat tätä kaikkialla, oli sitten mikä tahansa'' - sanoi minulle mies. ''Kyllä herra kyllä'' - vitsailin, koska meno tuntui armeijalta. Käveltiin läpikuultavan oven taakse, ja tiedostin, että se ovi aukeaa pian. Seison siinä paniikissa oven takana, ja koitan kurkkia ovien väliin jääneestä raosta omaa esittelyä, joka parasta aikaa pyörii studioyleisölle. Tunnen suurta myötähäpeää, ''Olen ihana!'' - lauseeseen päättyi minun esittely, jolloin studioyleisö repesi raikuviin aploodeihin. Samalla hetkellä ovi, jonka takana olin paniikissa seissyt jo hetken pamahtaa auki. Olo on kuin alastamolla ihmisillä, joka on juuri astunut Siwaan. Sitä tunne vyöryä, jota kävin sillä hetkellä ei voi selittää sanoilla. Yleensä mä oon se akka, joka kouluissa rakasti luokan edessä esiintymistä, mutta tälläinen tuijotus ja huomio on ihan täysin omaa luokkaansa. Yritin vain keskittyä laittamaan töppöstä toisen eteen, jotta pääsen Sauli Koskisen luo, joka kauniisti hymyili juuri valkaistulta näyttävillä hampaillaan.

 ''Kävele ja vilkuta coolisti. Äläkä näytä siltä että sua jännittää iha perkeleesti'' - toistin itselleni pääni sisällä. Mulla löi pää iha tyhjää, enkä oikein pystynyt edes kunnolla vastaamaan Sauli Koskisen esittämiin kysymyksiin. Yritin vain bongailla yleisön joukosta minua saattamaan tulleita ystäviäni. Ennen kuin ehdin ne edes löytämään, minua käskettiin ottamaan avain lootasta. En oikein ymmärtänyt mitä kumpikaan juontajista minulle selitti, ihan kuin heistä ei edes tulisi mitään ääntä. Tuijotin vaan Saulia, ja nyökkäsin, sille mitä ikinä se mulle sanokaan. Edestäni löysin kaksi ovea, joihin kokeiltiin avainta, jonka olin ottanut lootasta. Jompi kumpi niistä avautui, ja molemmat juontajat toivottelivat minulle onnea. Hämmentyneenä vain kävelin ovesta sisään, ja ovi sulkeutui perässä.

 Täällä sitä nyt ollaan. Big Brother- talossa. Oven sulkeuduttua perässäni menin sisään kellaria muistuttavaan rotan koloon. Ensimmäinen ajatus oli, ''Miks mä oon täällä?''.  Mun kuvitelmissa Big Brother- talo oli rahvas ja hienosti sisustettu talo, eikä mikään kolo missä roikkui vanhoja tavaroita seinällä. Nopean talon vilkasun jälkeen tuli minua kättelemään nukkumattia muistuttava mies henkilö, joka kutsui itseään Tommyksi. ''Ootko sä se bloggaaja?'', sanoi mulle hennon kaunis suomalainen blondi tyttö, jolla roikkui housuissa enemmän ketjuja kuin pari päivää sitten rikki menneestä polkupyörästäni. Siitä hetkestä asti, mä tiesin, että tulen toimeen kyseisen tytön kanssa, jonka nimi paljastui Annaksi.''Uimarengas, alushousut, korkokengät, tennismailoja, rullaluistimet'' - luetteli Anna, joka tuntui olevan vieläkin aivan pihalla omasta sisääntulostaan. Siinä me kolme istuttiin, ja mietittiin, että miksi talo näyttää tänä vuonna tältä.

  Nopeasti tilanne muuttui, kun ihmisiä rupesi tulemaan sisään kuin liukuhihnalta ja studioyleisö hurrasi mitä kovemmin jokaisen asukkaan kohdalla. Sisään tuli Jonna, jonka ääni oli kuin suoraan aamuradiosta ja jutut vielä paremmat. ''Jos mä saan valita nukkumapaikan niin tosta tytöstä tulee mun sänkytoveri'' - muistan ajatelleeni. Ihminen luonnollisesti hakeutuu niiden seuraan, joista pitää. Tämän takia tiesin jo heti, että Jonnan kaltainen hölösuu on juuri sellainen ihminen keneen tutustuisin myös ulkomaailmassa. Kun taas verrataan hetkeä sitten sisään tulleeseen kahteen vanhaan rouvaan. Tuulikkiin ja Armiin, ajattelin, että eihän mulla ole heidän kanssa mitään yhteistä? Nopeasti huomasin myös porukkaa seuraten, että meitä kaikkia ei yhdistä muu kuin tämä ummehtunut rotan kolo, jota kutsutaan Kellariksi. Jokainen ihminen vaikutti toista kummallisemmalta, ja erilaisemmalta. Juuri sellainen joukko, joka ei oikeassa elämässä ikinä istuisi saman ruokapöydän ääressä. Erilaisuus on mun mielestä rikkaus, jonka takia minusta oli hienoa, että tästä maasta löytyy niin erilaisia ihmisiä toisiinsa verrattuna.

 Yritin olla kohtelias ja vaihtaa kuulumisia mahdollisimman monen kanssa. ''Oliko se Jarno?'' - sanoin miehelle, jonka murre oli niin paksua ja jonka paidassa luki - pohojanmaalanen. Missäköhän seki on? Mä vierastin todella paljon juuri Jarnoa, sillä hänen puhetapansa oli karkeasti nii erilainen kuin tälläisen espoolaisen 19-vuotiaan nuoren tytön. Juttelin hetken myös toisen murrekkaan tyypin kanssa, joka puhui lehmistä minulle, Tuija. Tykkäsin Tuijasta saman tien, mutta hänkin tuntui niin kaukaiselta. Ihan aito lehmätyttö, joka oikeasti lypsää omista lehmistään aamukahviinsa maidot. Mä luulin, että pieniä maitoa tuottavia naveettoja ei ole edes enää tänä päivänä. Kai se johtu siitä, että ainoa mitä opetetaan täällä kehä kolmosen sisäpuolelta on, että maito tulee Valiolta.

 Siinä me nyt oltiin, kahdeksan toisilleen täysin tuntematonta ihmistä saman läävän alla. Mä tosiaan luulin, että vain me ollaan tämän vuoden Big Brother-asukkaat, ja että me joudutaan asumaan metri kertaa metri-tuntuisessa huoneessa, josta ei ollut edes mahdollisuus päästä ulos. Kunnes ovi pamahti auki, ja studioyleisö hiljeni. '''Haloo, apua lisää ihmisiä'' - kuulin oven toisella puolen ruokapöydässä istuvien ihmisten huudelleen. Siellä he olivat, yhdeksän muuta ihmistä aidan toisella puolella luksuudelta näyttävällä puolella. Se oli ihana huomata, että meidän ei tarvitsekkaan homehtua noin pienessä tilassa, mutta meitä jakoi toisesta porukasta aita, joka näytti siltä, että se on raahattu naapurin rakennusmaalta. Kaikki kättelivät toisiaan aidan läpi, mutta puolienkaan nimet ei tahtonut jäädä päähän. Minussa heräsi suuri hämmennys, minkä takia meitä on näin monta ihmistä ja miksi meitä jakaa aita?. Eikö Big Brother olekkaan pelkkää juhlimista ja sekoilua tänä vuonna?

xoxo: Nimo

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Mun päivä




Monet aina kyselee multa, että miltä mun koti näyttää? Millainen mun normaalipäivä on? Jos haluat saada vastauksen molempiin kysymyksiin, voit katsoa uusimman videoni tästä.

xoxo: Nimo


torstai 6. marraskuuta 2014

Mun matka BB-tähdeksi / ensimmäinen osa



 Selailen Instagrammia ja huomaan, että ystäväni laittoi kuvan itsestään Big Brother-hakulomakkeen kanssa. Naureskelin pitkään, että kuka hullu haluaa sellaiseen paikkaan mennä elämään? Huomasin myös, että hirveän moni lähipiiristäni hehkutti taloon hakemisestaan.

Tyypillisesti mä vaan naureskelin, ja ajattelin - musta ei ainakaan mitään tollasta tissityrkky-julkkista tule, joka näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu todella pinnalliselta ajatukselta. Mä rupesin ajattelemaan formaattia kokonaisuudessa, ainoat jotka ovat mulle jääneet mieleen ovat ne kaikki tytöt joiden tissit ovat olleet isompia kun niiden pään koko ja kaikki ne super dramaattiset kiintiöhomot, jotka millon mitäkin ovat viskanneet seinille. Minkä takia koko titteli tunnetaan siitä? Siitä, että sinne hakeutuvat ihmiset, jotka haluavat ulkokuorellaan huomiota tai julkisuutta. Siitä, että nämä BB-tähdet löytyvät lööppilehtien kannesta tissit paljaana heti talosta ulos astuttuaan. Odotan päivää jolloin Big Brother-taloon astuu vaan ihan normaaleja ihmisiä, jotka ei niinkään julkisuutta hae vaan ovat normaalisuudellaan erilaisia. Juuri tätä mä tiedän olevani, mutta kuka määrittelee normaalin?

Pitkään pohdiskellen koko formaatin järkevyyttä ja yleiskuvaa, rupesin miettimään itseäni taloon. Millä tavalla mä käyttäytyisin siellä? Miten mä pärjäisin parin seinän sisällä tuhannen kameran alla 24/7? Olisiko mussa munaa kantaa itseni ylpeydellä monen katsojan silmien alle arvosteltavaksi? Vastasin itselleni pääni sisällä: mä en tiedä.

Jos mä jotain tiedän, niin sen mä tiedän, että niin kauan kun mä olen blogannut ja ilmaissut itseäni netissä niin mä olen ollut peloton. Peloton ihmisten arvostelulle. Peloton epäonnistumiselle. Peloton ''kuka toi likka luulee olevansa?''-kommenteille ja muille ihmisten yrityksille tiputtaa mut omalta kukkulaltani. Mä tajusin myös, että ensimmäistä kertaa mun elämässä, mä olen vihdoin se ihminen, jota aidosti olen. En tumma-ihoinen, en nainen, en läski vaan ihan vaan Nimo. Jos oli aika koetella itseäni, ja ottaa riski niin se on N-Y-T.

Tämän jälkeen avasin tietokoneeni, ja tein Big Brother-taloon hakemuksen kaudelle 2014. Ensimmäistä kertaa se oli mahdollista, näin 19-vuotiaana. Hakemuksen tehdyttyäni, en ajatellut asiaa sen enempää. Suhtauduin koko hakemukseen vähän hälläväliä-asenteella, sillä ei taloon pääseminen ollut mulle mikään elämän suurin tavoitteeni enemmänkin itsensä koettelu. Mietin myös pitkään, että kerronko hakemisesta kellekkään?  Päätin kumminkin kertoa joillekkin ystävilleni, jolloin he jäivät suu auki kummastelemaan. ''Ei ikinä uskoisi sinusta''-kommentteja tuli melkein jokaiselta, mutta elämä on juuri sitä. Riskinottoa. Omien rajojen yli heittäytymistä. Sitä mä juuri kaipasin.

Hakuprosessi eteni, ja mitä pidemmälle pääsin, sitä varmempi minusta tuli, että minut nähdään astelevan taloon tänä kautena. Minua jännitti ajatus ja samalla myös pelotti, mutta mä tiesin sisimmissäni olevani rohkea. Rohkeus ei ole mulle sitä ettei pelota vaan sitä, että uskaltaa hypätä vaikka ei tiedä selviikö elossa. (Kyllä, silloin myös kuuntelin paljon Cheekkiä).  Minua helpotti keskustelu isosiskoni kanssa, ja hän vakuutti minut siihen, että mitä ikinä tekeekään elämässään niin sen tekee täysillä ja sen rinnalla uskaltaa myös seistä selkäranka suorassa. Helpotti ajatus, siitä että tässä maailmassa on edes yksi ihminen joka hyväksyy mut, vaikka mitä kävisi talossa.

 Pari päivää sen jälkeen puhelimeni soi; ''Kyllä, Nimo me haluamme sinut mukaan BB-kaudelle 2014'', sanoi nainen minulle puhelimessa. Sillä hetkellä istuin täydessä ratikassa ruuhka-aikana pokerinaamalla, ja samalla tunsin kuinka sisälläni kiljuin. Minussa virtasi niin moni tunne, että teki mieli pussata edessä istuvan naisen otsaa, olin ihan tajuttoman innoissaan. Puhelun loputtua valtasi minussa ihan älytön shokki, kelle mä nyt kerron. Mitä äitini tähän sanoo? Entä poikaystäväni, ja muut läheiset kaverit? Vaikeinta tästä teki vielä se, että mä tiesin jotain niin suurta. Jotain, joka tulee muuttamaan mun elämän ihan täysin, mutten saanut sitä jakaa kellekkään. Suuri suuni piti vaieta nyt, mutta pystyykö näin suurta salaisuutta pitämään läheisiltään?

xoxo: Nimo


keskiviikko 20. elokuuta 2014

Oonko mä ainoa?

Minä, flunssainen Nimo juuri julkaisin uuden videon Youtube-kanavalleni, nimeltä Olenko mä ainoa? Oon super innostunut tubettamisesta, ja oonkin tässä ahkerasti tehnyt vlogeja. Toivottavasti tekin olette tykänneet! Aihetta jatkaen, oonko mä ainoa joka vihaa sanaa vlogi tai vloggaaja? Juuri tuollaisia väkisin suomennettuja sanoja, jotka ei vaan sovi mun kielelle. Käykääs katsomassa videolta alapuolelta tai tästä, missä muussa mä luulen olevani ainoa.



xoxo, Nimo