lauantai 22. syyskuuta 2012

Takaisin ylä-asteelle

Istuin junassa ja mietin kuinka nopeasti tää aika menee. Äsken olin ihan pikkunen ja nyt yhtäkkiä täyttelen asuntohakemuksia, ja pitäisi olla kohta aikuinen. Mulla tuli mieleen, kuinka paljon mä kaipaan takasin ylä-asteelle. Kuinka sai vaan olla hölmö ja istua joka toinen päivä jälki-istunnossa. Kuinka oli kokoajan jotain teini diskobileitä. Kuinka ne oli mun mielestä, jotain niin siistiä. Kuinka litkittiin limuu ja tanssittiin hitaita toistemme kanssa. Nyt mä mietin jotain kurssitehtävien tekoa, ja kukaan ei oo käskyttämässä mua jälki-istuntoon kun sanon opettajaa mursuksi.
 Kuinka meillä oli ylä-asteella oma karhukopla, ja kuinka ainoa huoli oli, joku pikkunen riita parhaan kaverin kanssa. Kuinka joka toinen päivä tykkäsin eri pojasta. Mä haluan takasin sinne, missä sai oikeasti olla oma itsensä. Kuinka tsiigailtiin koulujen välisissä paidattomia poikia ja kikateltiiin keskenämme. Joillekkin ylä-aste on ollut kamalaa aikaa, mutta musta se oli elämän parasta aikaa. Joka kesäloman jälkeen kaikki muuttu ihan sikana, toiset kasvoi ja toiset ruskettui. Pojilla äänet muuttu kimittävästä pikkusesta, miehekkääksi lihaksikkaaksi kimpuksi. Mä oon välillä kateellinen mun pikkuveljelle kun se vinkuu, kuinka plussalaskut on jotain niin kamalaa. Tuleppas rakas pikkuveli laskemaan lääkelaskuja, niin tiiät mikä on kamalaa. 
 Eniten mulla on ikävä kemiantunteja, jolloin välillä räjäyteltiin ja välillä maattiin kemian pöydällä ja demostroitiin muille miten tehdään vauvoja. Nyt kemian tunnit on sellaisia, jotka oikeasti nostattaa harmaita hiuksia päähän. Pitäisi oikeasti opiskella, eikä vaan pelleillä. Musta ylä-asteella hyväksyttiin enemmän sen, että oot vaan tyhmä ja hassu. Nyt ollaan niin vanhoja viisaita piisamirottia, tai ainakin luullaan olevamme. Mun ylä-asteen kemian maikalle vaan terkkuja! Oot ihan paras Petri.
 Voi kuinka mulla on myös ikävä mun kavereita ylä-aste ajoilta. Pidettiin toisiamme kirjaimellisesti kädestä kiinni läpi kaiken. Oltiin toistemme rinnalla ikuisesti, tai ainakin niin me luultiin. Joka vuosi meillä oli toisistamme kaverikuvat ja joka vuosi käytiin ostamassa samallaiset paidat. Kuulostaa lapselliselta, mutta sitähän me oltiin. Lapsia. Yhdeksännen luokan jälkeen kaikki päättyi, kun kaikki hajaantu eri kouluihin ja harvoin edes törmäillään kaduilla. Kaikki muuttui koululaisista opiskelijoiksi. Joka on toisaalta hienoa, koska elämässä pitää välillä kääntää uusi sivu. Mutta te mun lukijat jotka olette vielä ylä-asteella, nauttikaa siitä ja tehkää siitä elämänmuistoinen tarina.
xoxo: Nimo