tiistai 11. kesäkuuta 2013

Askel lähemmäs unelmaa: Toimittajakoulu


 Kun rupesin kirjottamaan tätä blogia, en ajatellut että minusta voisi ikinä tulla mitään. Kirjotin ihan sen takia, koska tykkäsin kirjottaa. Yksinäiset illat sängyllä kirjottaen päiväkirjaa, muuttuivat läppärin näpytykseen blogia kirjottaessa. Kirjotin tietämättä kuka näitä luki, en välittänyt. Halusin jakaa mun omia ajatuksia elämän kummallisista asioista ja minua askartelevista asioista. Kirjoitin vuodesta toiseen, ilman että välitin niistä kaikista ihmisistä, jotka eivät uskoneet minuun. Kirjoitin vuodesta toiseen välittämättä niistä kaikista ihmisistä, jotka haukkuivat minua lihavaksi lehmäksi. Kirjoitin vuodesta toiseen välittämättä niistä kaikista ihmisistä, jotka eivät antaneet minulle edes tilaisuuden näyttää olevani hyvä kirjoittaja. 
Blogissani kirjotin monesti suuresta unelmasta tulla toimittajaksi, ja tehdä kirjottamisesta työtäni. Monet kehottivat minun tekemään asialle jotain. En kumminkaan tiennyt, mitä tehdä. Minulla ei ollut elämässä mitään odotuksia menestyä kirjoittamalla. Elin päivästä toiseen, ja kirjoitin mitä halusin milloin halusin. Tykkäsin siitä, että kukaan ei voi määräillä sitä, mitä mun blogiin kirjoitan. 
 Huomasin, että ihmiset oikeasti tykkäsivät minun kirjoituksista. Sähköposti täyttyi ihailijoista, ja suurista inspiraation lähteistä. Päivästä toiseen blogini täyttyi ihanista kommenteista, jotka toivat hymyn huulilla ja pelastivat vittumaisimmatkin päivät. Ihmiset auttoivat minua jaksamaan kirjoittaa blogia, mutta myös ihmiset lannistivat minua edelleen. Minua haukuttiin, vaikka missä nettisivustoissa ja sain jopa elämäni ensimmäisen uhkausviestin. Uhkausviestin, joka sai minut melkein lopettamaan kirjoittamisen.
Tänä päivänä istun tässä helvetin onnellisena, iloiten etten lopettanut ikinä. Olen iloinen, että olen pitänyt unelmistani kiinni ja toteuttanut itseäni siitä asti kun bloggeriin kirjauduin. Ihmiset tahtoo aina sanoa, että unelmat toteutuvat. En ikinä kumminkaan uskonut siihen. Ei minusta tulisi toimittajaa, koska en ole tarpeeksi hyvä - muistan ruoskineeni itseäni illalla maatessa sängyssäni. Monet tahtoo sanoa, että olen hyvä kirjoittamaan, mutta olen myös itsekriittinen. Odota pahinta niin et koskaan pety-asenne sai minut haukkumaan itseäni pessimiksiksi. Pyrin täydellisyyteen, mutta kuka määritteli täydellisen kirjotuksen? Ei kukaan.
 Muistan käyneeni äitini kanssa keskustelua blogistani, usko itseesi niin onnistut - äitini aina tahtoi sanoa. En kumminkaan osannut uskoa itseeni, koska mua pelotti, että ihmiset näkisivät minut omahyväisenä tai itserakkaana. Halusin antaa itsestäni kuvan, että teen mitä teen mutten kumminkaan leiju pilvissä. Peräaukossani kumminkin kutisi pieni ajatus, että jonain päivänä toteutan unelmani. Unelmat eivät toteudu ilman helvetin kovaa duunia, sitä mä olen painanut tämän blogin myötä. Tämä blogi on myös tarjonut minulle mahdollisuuden menestyä kirjoittajana. 
 Leukani tipahti lattian läpi alakerran naapuriini asti, kun ensimmäistä kertaa elämässäni minua pyydettiin kirjoittamaan Tulva-lehteen. Minä kirjoittamassa oikeassa lehdessä. Kyllä, rakkaat lukijat. Mä en ole enää tavallinen bloggaaja tuhansien bloggaajien joukossa. Vaan mä olen tyttö, joka toteutti unelmansa ja parin kuukauden päästä voi kutsua itseään toimittajaksi. Ainiijoo, miksi minusta ei ole kuulunut mitään? Olen istunut toimituksen pimeässä konttorissa ja harjoitellut kirjoittamista. Paikassa missä olen lahjakkaiden kirjoittajien ympäröimä. Paikkaa, jota kutsutaan toimittajakouluksi. Kyllä, minä toteutin unelmani. Kiitos blogi ja lukijat! Nyt voin näyttää keskisormea kaikille niille ihmisille, jotka on aina yrittänyt lannistaa minua.
xoxo: Nimo