maanantai 13. toukokuuta 2013

Vitun Somali

 
Moni kysyy multa, että mistä olen kotoisin, jolloin yleensä vaivaannun, koska tiedän suuret ennakkoluulot somaleita kohtaan. Yleensä aristun, ja lopulta kerron, jolloin saan joko negatiivisen vastaanoton tai hämmästelyn. Hämmästellään sitä, että vaikka minä tavallinen tyttö tummalla iholla olenkin somali, miksi en käyttäydy kuin sellainen? Nyt ei puhuta ulkonäöstä vaan ihan sisäisestä kulttuuriperästä. Miksi en ole ylimielinen työtön somali? Miksi en ole pahalta haiseva sanaakaan puhuva somali? Miksi en ole rautatieasemilla roikkuva huonotapainen somalipentu? Niin ne ainakin tahtoo sanoa ja ajatella.
 Mä voin itsestäni sanoa ihan aluksi, että juurilleni en voi mitään. Minusta se on väärin, että minun täytyy välillä hävetä sitä mistä olen vaan sen takia, että ihmisillä on tietty kuva somaleista. Perustui se kertomuksiin, faktoihin, tilastoihin taikka omiin kokemuksiin. Minusta se on silti väärin. Mä uskon siihen, että jokaisella kansakunnalla on niitä ns. huonoja ihmisiä jotka yleensä jää mieleen. Sehän on ihan yleistä, että huonot asiat jää mieleen. Harvat jää mielistelemään esimerkiksi hyvää ravintolaa, mutta jos oli huonoa palvelua tai huonoa ruokaa niin siitä paljon yleisemmin puhutaan eteenpäin. Mä uskon siihen, että jokaisella kansakunnan jäsenellä on sellainen fiilis, että toivoisi ettei kuuluisi tähän kansakuntaan. Myös minulla on niitä välillä. Uskon, että joitakin suomalasia välillä hävettää olla suomalainen kun naapurin Jarkko kännipäissään makaa ilman housuja lumipenkassa ja laulaa hoosiannaa kun pikkutyttö kävelee ohi? Taikka humalassa oleva Jaana istuu bussipysäkillä yltäpäätä kusessa ja sössöttää yrittäen pummia yhtä tupakkaa? Onhan se häpeällistä, että tuollainen ns. huono ihminen jää muille sitten mieleen. 
 Sinänsä ymmärrän, että jos on joukko mättääntyneitä omenoita ja yksi hyvä omena niin mätääntynyt omena pilaa myös sen yhden hyvän omenan, koska on samassa joukossa. Minusta tuntuu välillä myös siltä hyvältä omenalta. Miksi minä kunnollinen kansalainen veroa maksava Suomessa syntynyt tyttö saan hävetä sitä, että jotkut omenat ovat huonoja? En nyt tarkoita, että kaikki somalit on sellaisia mitä ennakkoluulot sanovat. Uskon myös siihen, että joku meistä somaleista on joskus tehnyt jotain pahaa, jonka takia nämä ennakkoluulot tulevat. Uskon kumminkin, että käsitys on suurenneltu ja yleistetty ihan liikaa. Kumminkaan se ei ollut minä, miksi aina muut joutuvat kärsimään jonkun toisen teoista? 
 Minut on kasvatettu hyvin fiksuksi nuoreksi naiseksi, joka elämässä menestyy. Kuka minut kasvatti? Nainen ja mies, joka on asunut koko nuoruutensa Somaliassa. Mies, joka Suomeen tultuaan rupesi heti opiskelemaan ja tällä hetkellä toimii insinöörinä maksaen enemmän veroja kun kukaan joka väittää somaleiden vievän verorahoja. Nainen, joka kasvatti viisi lasta yksin samalla kun kävi työkseen hoitamassa niitä kaikkia sotaveteraaneita jotka istui vanhainkodissa, jolloin myös toi leivän pöydällä ihan omilla rahoilla. Silti sanotaan, että kaikki somalinaiset ovat rättipäisiä kotiäitejä jotka vaan istuvat ja syövät?
 Minua ärsyttää yli kaiken negatiivinen asennoituminen somaleihin jo kättelyssä. Ikinä et voi tietää millainen ihminen on kyseessä. Minusta ihmistä pitäisi arvostella ihmisenä, eikä siitä mistä hän on kotoisin. Monet kumminkin unohtaa, että esi-isämme tulevat juuri Itä-Afrikasta, jossa Somalia sijaitsee. Sen takia, esimerkiksi me somalit emme näytä tavalliselta afrikkalaiselta ihonväriä lukuun ottamatta. Ei ole afrotukkaa, eikä yhtä leveetä nenää. Ei unohdeta kumminkaan sitä, että me kaikki olemme lähtöisin sieltä, missä ruoho ei näy ja aurinko paistaa kuin viimeistä päivää. 
xoxo: Nimo  

perjantai 10. toukokuuta 2013

Ärsyttävän kauniit kaverit

 

Mä heräsin aamulla ja katsoin peiliin. ''Hyi saatana oon ruma'' sanoin itselleni. Nauroin kun tuntui niin koomiselta puhuu omalle peilikuvalle. Ei siinä kai mitään pahaa ole, vaikka useinkin vietän aikaa siinä saman peilin edessä korjaamassa virheitäni ja tekemässä itseäni kauniiksi. Silti mä seisoin siinä ja sanoin itseäni rumaksi. 
 Hetken päästä rupesin miettimään kaikkia niitä kauniita ihmisiä mun ympärillä. Huomasin hetkessä, että kuinka ärsyttäviä mun kauniit kaverit on. Mä oon niitä ihmisiä, jotka oikeasti laittaa hiukset nutturalle ja lähtee ilman meikkiä kouluun. Kuka jaksaa joka päivä oikeasti meikata koska menet kouluun? Kuka jaksaa laittaa hienot vaatteet päälle ihan vaan sen takia, että menee käymään kaupassa? Mä voin sanoa jo nyt, että moni mun kaveri on tälläinen. Naurettavinta on se, että mennään salillekkin täysi maski naamassa. Ajattelen aina itsekseni maalin tuhrima huppari päällä, että tulisi nyt jo kun on tarpeeksi kaunis muutenkin. Jos on jo kaunis, niin miksi yrittää saada itseään kauniimmaksi? Eikö se aina mene niin, että kun yrittää liikaa jotain niin yleensä epäonnistuu. Rakkaat kauniit kaverit älkää yrittäkö olla kauniita, kun te olette jo.
 Vielä enemmän mun verenpainetta nostattaa, kun mun kauniit kaverit aina valittaa kuinka rumia ne on. Mua ei haittaa vaikka neljä kertaa päivässä sanoisit omalle peilikuvalle, että olet ruma. Mutta kun sanot sen minulle, mulla tippuu viimeisimmätkin ripsivärit ripsistä ja valuu poskipunat kun mikäkin vesiputous. Mua ärsyttää ihan suunnattomasti. Miksi tytöt yleensä edes tekee näin? Ensimmäinen asia mikä tulee mieleen on: huomionhaku. Miksi sun pitää ylipäätään hakea huomiota kun saat sitä jo tarpeeksi, koska olet kaunis? Ihan kun tarpeeksi moni poika ei juttelisi sinun kanssa vaan sen takia kun olet kaunis. Ihan kun tarpeeksi moni ihminen ei jo tykkää sun uudesta Facebook kuvasta, ihan kun tarpeeksi moni ihminen ei jo ole kommentoinut sinulle ja kehunut kuinka kaunis olet. Silti kehtaat sanoa minulle, että olet ruma. Mun tekisi mieli vaan släppästä näitä tyttöjä ja käskeä katsomaan peiliin. Ei sen takia, että sulla olisi naamassa jotain vaan koska sulla on kaunis naama. Mä ymmärrän, että jos on huono itsetunto tai jotenkin epävarma olo asemastaan. Paraneeko se kumminkaan sillä, että alistat itseäsi ja hoet rumuuttasi? Kaikki sen tietää, mutta kerrottakoon jos kerrot kaikille rumuudestasi niin kuka enää jaksaa pitää sua kauniina? Paitsi ne kaikki pojat jotka koulun ruokalassa kantaa tarjotintasi, koska olet kaunis.
 Mua ärsyttää vielä enemmän nämä mun kauniit kaverit, jotka sanovat itseään rumaksi, mutta tietävät, että sinä olet vielä rumempi. Kuitenkin tälläiset kauniit kaverit hokevat sinulle kuinka kaunis sinä olet. Missä on logiikka? Jos mä olen kaunis, ja sinä 170cm pitkä blonditukkainen täydellisellä kropalla olet ruma niin mä ihan oikeasti olen valmis laittaa itseni tehosekottimeen ja juoda itseni pois. Viimeiseksi mutta ei vähäisemmäksi kun kaunis kaverisi sanoo sinulle, että sitä ärsyttää kun kaikki pojat tulee iskemään, eikä oikeen tiedä kenet valitsee. Sinä onnekas paskiainen olisit kiitollinen, että joku ihminen osaa arvostaa kauneuttasi ja haluaa olla sinun kanssa. Minä en edes muista milloin viimeksi, joku olisi yrittänyt iskeä minua. En ymmärrä, enkä tule koskaan ymmärtämään. Kertokaapas mulle, onko teillä tälläisiä kauniita kavereita kun mulla?  
 xoxo: Nimo 

maanantai 6. toukokuuta 2013

Oudot hetket elämässäni

Kaikilla on hetkiä, joita haluaisi vaan poistaa muistista. Hetkiä jolloin häpeät ja haluaisit vaan hautautua maan alle tai paeta Kiinaan. Mä voin jakaa outoja hetkiä mun elämästä, ja tän jälkeen pakenen Kiinaan ja minut ei saa takaisin enää ikinä.
 Tämä tapahtui juuri viikko sitten, kun olin suorittamassa tavallista työpäivää Linnanmäellä. Mua saa sit tulla moikkaamaan, jos bongailette lintsillä. Kumminkin kerroin mun työkaverille ihan sika hauskan jutun, joka sai mut nauraa räkättämään. Silmät kiiinni vaan nauroin ja hyvä, etten nauranut sisälmyksiäni ulos. Mun työkaverin reaktio ei todellakaan ollut sama. Hän vaan katsoi minua suoraan silmiin, ja ihmetteli, että miten tollainen juttu voi olla hauska. Mä vihaan tollaisia hetkiä. Mä oon nähnyt kamalan vaivan kertoakseni jonkun hauskan jutun ja sä vaan tuijotat mua niinkuin olisin kertonu mummoni juuri kuolleen. Missä ihmisten huumorintaju? Mä en pidä ihmisistä jotka ei voi vaan heittäytyä ja ottaa kaiken tosissaan. Miksi et voi vaikka feikisti nauraa, ettei olisi niin outo hetki?
 Toinen outo hetki mun elämässä, joka kummittelee mua ja tapahtuu aina uudelleen ja uudelleen. Kun yrität heittää highfiven jonkun kanssa, ja se toinen yrittää klikkaa. Kumpikaan ei voi päättää kumpi tehdään, ja tilanne päättyy totaaliseen repeämiseen tai outoon sohimiseen. Suosittelen ensimmäistä. Sama tunne myös esiintyy kun olet halaamassa jotain ja hän samaa aikaa vaan heilauttaa tervehdykseksi. Seisot siinä urpon näköisenä, että pitäisikö viedä halaus loppuun vai vaan esittää että olit haukottelemassa? Miksi näitäkin hetkiä esiintyy? Jos sä olet mun kaveri tai edes tuttu niin seuraavan kerran kun näen sinua, mä halaan sua. Tykkäsit tai et. Älkää pistäkö mut tuntee itseni oudoksi. 
 Samoin se, kun tervehdit jotain ihmistä ja hän ei tervehdi takaisin. Huomasi tai ei huomannut, kumminkin sä tervehdit mutta kukaan ei vastannut. Tiedättekö kuinka vajaalta se tuntuu? Pahempi on vielä se kun jos tämä ihminen jota juuri tervehdit kysyy sulta ''Moikkasitsä mua vai?'' Siinä katsot häntä vitun vihaisena ja vastaat yhtä hienosti ja luovasti '' En tietenkään vaan tota seinää, me ollaan parhait kavereit'' Poistut siitä nolosti ja poistat tämän ihmisen sun Facebook kavereista. Kyllä, mulla on käynyt näin. Minkä takia, ei voi vaan ystävällisesti tervehtii takasin? Tai edes coolisti heilauttaa päätä tervehtiäkseen takasin.
 Mulla tapahtuu myös outoja hetkiä, kun joku ihminen kävelee mun ohi ja mä vahingossa kosken siihen. Tämä ihminen kääntyy naamassaan wtf-ilme. Sä vaan katsot takasin ja änkytät anteeksipyyntöä. Miksi? Mitä pahaa siinä on, että vahingossa koskin sinuun? Miksi katsot minua takaisin kun olisin juuri yrittänyt pölliä sun lompakkoa? Mä vaan koskin sun olkapäähän vahingossa. Lupaan, että seuraavan kerran kun mulle käy näin, mä huudan tälle toiselle ihmiselle pervonaama päällä ''Tykkään sun polvesta'' jos siis satun hipasemaan polveasi. 
 Mä kuljen myös paljon junilla ja busseilla jolloin yleensä istun vastakkain jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa. Yleensä katsekontakti voi tulla jonkun kanssa. Yleensä kaikki vaivaantuu kun katson silmiin pitkään. Miksi ei saisi bussissa tai junassa katsoa toista silmiin? Miksi mulla tulee sellainen olo, että tuijottaisin tissejäsi ja minun pitää katsoa pois, vaikka katson vaan silmiäsi? Ensi kerralla kun joku istuu bussissa tai junassa mua vastapäätä, mä aion tuijottaa koko matkan ja jos tämä kysyy, että miksi teen näin. Vastaan kriippinä ''Tiedän mitä teit eilen''
 Mä en tykkää tuntea oloani oudoksi, joten ihmisten pitäisi vaan ottaa iisisti ja mennä virran mukana. Eikä aina olla sillee siis omg-fiiliksissä kun mikäkin tampooninsa unohtanut pissis. 
xoxo: Nimo

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Joku joskus sanoi


Joku joskus sanoi, että kukaan lihava ihminen ei voi olla kaunis. Sen jälkeen tulee sellainen olo, että jos tyhmiä ihmisiä on olemassa, niin tämä ihminen joka tän sanoi on yksi niistä. Mun mielestä koko ei kerro siitä onko ihminen kaunis vai ei? Jos lihavat ihmiset on rumia, niin olen mielellään sellainen.
xoxo: Nimo



torstai 2. toukokuuta 2013

Äitini loi musta vahvan sotilaan

Ensimmäiseksi haluan sanoa, että äiti jos ja kun luet tätä muista, että mä sydämeni pohjasta sua rakastan. Ja joo, tyhjennän sen tiskikoneen heti kun tuun täältä huoneesta ulos. Sen jälkeen voisin kertoa teille, että äidit on välillä ärsyttäviä. Kukaan ei myönnä sitä, mutta välillä tulee ne oudot äiti- hetket. Mä oon niitä ihmisiä, jotka kertoo kyllä millon mikäkin ärsyttää, jos ette siis ole huomannut. Nyt syyllistyi tähän ärtymykseen mun ikioma äiti. Ihminen joka toi minut tähän maailmaan, ja joka syötti minulle ensimmäisen ateriani. Ihminen joka katsoi kun astelin ensimmäiset askeleet ja kun ryömin lattioita pitkin. Ihminen, joka osti minulle ensimmäisen lelun. Ihminen, joka kasvatti minut yksin kun mies lähti ja vei samalla puolet omaisuudesta. Ihminen, joka kuunteli kun kärsin murrosiästä ja hieroin hammastahnaa ensimmäisiin finneihin. Kyllä, mun äitillä on ollut vaikea lapsi.
 Niin paljon kun mä sitä rakastan, niin välillä oon sillee ''wtf äiti''. Nyt mä ajattelin kirjottaa mun äitille tänne pienen postauksen.

Rakas Äiti,
 Muistatko kun pienenä leikkasit minulle polkkatukan ja pistit minun menemään koulukuvauksiin sydän paita päällä, ihan vaan sen takia, että se näytti sun mielestä hyvältä. Ei, äiti ei. Polkkatukka on jotain niin järkkyä ja sydän paidat sai mut aina oksentelemaan sateenkaaria. Silti käytin niitä sinun takiasi, ja nyt saan hävetä kun haluat esitellä niitä kuvia joita sillon räpsit mun kavereille ja kaikille jotka tulee meidän ovesta sisään. Äiti mä kasvatin hiukset jo, mutta älä pistä mua muistamaan kuinka ruma lapsi olin.
 Muistatko kun yhdessä harjoteltiin ensimmäisen luokan matikkakokeeseen, jotta olisin parempi kun naapuri rouvan lapsi, mutta en ollutkaan koska en ole yhtä fiksu. Muistatko kuinka silti pistit minut oppimaan matematiikkaa, ja sait minut uskomaan, että voisin jonain päivänä menestyä matikalla. Ei, äiti ei. Yhdeksännellä luokalla päättötodistukseen rapsahti matikasta kutonen, koska en vain osaa matematiikkaa vaikka kuinka uskoit muhun.
 Muistatko kun aina soitit minulle perjantai-illalla ja kerroin sulle, että oon kaverilla ja katsotaan leffaa. Ei äiti ei. Olin just lähössä vetämään ensimmäiset kännit parhaan kaverin kanssa, ja kun illalla soitit toivottaaksesi hyvää yötä. Niin en ollut sängyssä, vaan olin kaverin vessassa oksentamassa kaikkia niitä kuusia lonkeroita mitä olin juonut. Miksi en tätä sinulle kertonut? Koska olisit antanut mulle arestia, ja en olisi enää ikinä saanut hengaa mun kavereitten kanssa, sillä olisit uskonut, että he ovat minulle huonoo seuraa.
 Muistatko kun toin kotiin poikakaverin lukemaan kokeisiin mun kanssa, ja mentiin mun huoneeseen. Laitettiin ovi lukkoon ja musiikki täysille. Ei äiti ei. Silloin maattiin sängyssä ja pussailtiin toisiamme kuin kaikki muut saman ikäiset teinit. Olet aina opettanut, että ei seksiä ennen avioliittoa, mutta et ikinä sanonut mitään pussailusta. Muistatko kun samana iltana sain tekstiviestin ja hymyilin. Ei, äiti ei. Se ei ollut Annikalta, vaan tältä samalta pojalta ja hymyilin koska mä olin ihastunut siihen.
  Muistatko kun istuin parvekkeen kaiteella ja itkin. Ei äiti ei. En katsellut vaan lintuja ja tuuletellut jalkoja. Paraskaverini ei halunnut enää olla minun kaveri ja murrosiässä ajattelin hypätä vaan parvekkeelta. Onneksi äiti en tehnyt sitä, ja onneksi sait minut uskomaan, että minulla on maailman paras äiti jonka takia elää.
 Mutta kaiken tän lisäksi, monet asiat saa minut kiehumaan. Se kun, et ikinä koputa kun tulet mun huoneeseen saa minun veren kiehumaan. Mieti jos mä vaikka tekisin jotain mitä sä et saisi nähdä, nyt en sitten tarkota seksiä, joten älä anna minulle arestia. Koputa jookos?
 Muistatko ne kaikki kerrat kun olet soittanut minulle kertoakseen jotain ihan turhaa, ja et antanut mulle suunvuoroa. Ei, äiti ei. En olisi sanonut jotain asiaa liittyvää, vaan olisin keksinyt tekosyyn jotta pääsen pois puhelimesta jatkamaan töitä. Viimeiseksi, mutta ei vähäisemmäksi äiti, kun minua ärsyttää ja lauseessa esiintyy se kuuluisa v*ittu-sana. Ärsyynnyn vielä enemmän kun sinä siitä huomautat ja räjähdän kun aina lähdet saarnaamaan, kuinka on rumaa kiroilla ja kuinka kauniit neidit eivät kiroile. Onneksi synnyin rumana.

Olenko mä oikeasti ainoa, jonka äiti on maailman ihanin, mutta maailman ärsyttävin samaan aikaan? Äiti, joka nukkuessasi saa aikaseksi kysyä kaikkea maan ja taivaan välillä, mutta et jaksaisi millään vastata. Äiti, joka aina vaan kertoo susta kaikkia noloja tarinoita, kuinka söit muurahaisia pienenä ja kuinka pelkäsit boogiemania sohvan alla. Oonko oikeasti ainoa? Mutta sinänsä kun miettii, ilman äitiä en olisi tälläinen kun olen, enkä olisi edes tässä.
 xoxo: Nimo