Mama Africa

  Mammapäivä ja tosi haikee fiilis. Yleensä oon tosi ilonen, kun kerran vuodessa näkee äitin kasvoilla  niin leveän hymyn. Kyllä muakin hymyilyttäs jos kaikki antais mulle kortteja ja lahjoja tietyn aikaa vuodesta aina. Se on ihan ihmeellisen onnellinen hetki, kun tietää oman äitin voivan hyvin ja oikeasti että äitikin on onnellinen. Nää kaikki vuodet äiti on antanut meille, kasvattanut meitä kaikkia rääkyviä kakaroita joille viisi euroa on vähän kun tarvitsee enemmän rahaa kaikkeen turhaan. Oon miettinyt että mitä me ollaan annettu äidille? Mitä mä oon antanut äitille? En tiedä, kai sen että olen täyttänyt hänen elämän. Sen, että kun kaikki äitin miehet on tullut ja lähtenyt. Niin mä oon pysynyt ja antanut sille olkapäätä jolle itkeä. Mutta ei se ole tarpeeksi, oon ikuisesti äitille velkaa kaikesta. Mamma anto mulle elämän, katon pään päälle ja toi leipää pöydälle. Mamma lohdutti mua kun kaaduin pyörällä. Mamma lohdutti mua kun naapurinpoika johon olin ihastunut ei tykännytkään musta. Mamma anto mulle kaiken mitä mä tarvitsin ja kaiken mitä halusin. Mun mamma on antanut mulle niin paljon kaikkea, että en voi ikinä antaa niitä takasin. Tai tarkotan että en voi yksinkertasesti olla yhtä hyvä mun äitille, kun mun äiti on ollut mulle. Musta tuntuu et oon ollut vaan harmiksi mun äitille, kun esim otin 13-vuotiaana kielikorun ilman mun äitin lupaa. Sitten kun näytin mun ensimmäistä lävistystä äitille, meinasin aiheuttaa sydänkohtauksen. Mussa on ollut paljon kestettävää, anteeksi mamma!
  Mulla on oikeasti tosi haikee fiilis, kun tuntuu että oon ollut ihan kauhea lapsi. Mä en olisi mitään ilman mun äitiä. Sillä mulla ei ole ketään muuta, ketään muuta joka rakastais mua yhtä paljon kun mun mamma. Sen takia mietin monesti, että entä jos menetän äitini? Sen takia aina kun nään äitini halaan häntä tiukasti ja kuiskaan sille '' waan ku jeclahay''  Joka kerta kun sanon sen äidille tiedän että jos äidilleni käy jotain ainakin hän tietää, että rakastan häntä. Kuolema on ihan kauhea asia, ja sitä ei oikeasti saisi ajatella. Pidemmän päälle kaikki kuolee, mutta mä voin vaan kuvitella kuinka vaikeata on menettää joku tosi tärkeä ihminen kuten oma isi tai äiti. Mulla on monia ystäviä, jotka on kokenut tän ja sen takia pelkään että mullekkin käy niin. Oon nähnyt kuinka mun ystävät on käynyt pohjalla ja oon yrittänyt antaa kaikki tukeni. Oon nähnyt kuinka ystäväni itkee silmät päästään menetettyään isänsä maailman pahimmalla tavalla ja maailman pahimpaan aikaan. Ehkä olen vaan yli-suojelevainen, en vaan halua kellekkään mitään pahaa. Enkä varsinkaan omalle äidille. Oman äidin sairastuminen oli jo tarpeeksi vaikeata mulle ja en siitäkään ole vieläkään päässy yli. Ajatus että äiti ei ikinä tule olemaan samanlainen kun ennen raastaa mun sydäntä ja tuo tipan linssiin aina kun ajattelen sitä.
  Pitää vaan elää hetkessä ja ihailla kun oma äiti hymyilee ja nauraa. Mitä enemmän miettii tommosia ankeita juttuja, sitä vaikeammaksi eläminen tulee. Mä oon vaan tämmönen, mietin pahinta jotta sitten kun se tulee se ei ole niin paha. Vaikka varmasti onkin, mutta se on mun tapa puolustautua maailmalta. Mutta mun äiti on maailman parhain äiti mun silmissä! Toivottavasti ajattelette samaa omista äideistänne. Koska mammani oli ensimmäinen joka otti minut syliin kun hyppäsin tähän hulluun maailmaan. Mammani on se, joka on sen jälkeen kanneskellut mua sen siivillä heikoillakin hetkillä. Olen super kiitollinen hänelle kaikesta, joten hyvää äitienpäivää äiti!

xoxo: Nimo