Left my heart in Tokyo

  Muistan kun vuosi sitten olin tosi ihastunut yhteen jätkään, mutta se ei toiminut. Sitten se jätkä kysy multa: ''Nimo miks sä oot niin vaikee? Kuka on kohdellu sua niin huonosti?'' Silloin en osannut vastata vaan kiemurtelin itteni ulos tilanteesta. En mä tiiä oli se mitä sanoin, en oikeesti tiennyt. En edes tiennyt että olen vaikea. Oon oikeasti helppo, mua pitää vaan osaa käsitellä oikealla tavalla.
  Tänään mä kävelin Annikalta kotiin ja tuli mieleen tämä kyseinen asia. Aloin oikeasti miettimään että mikä mussa on joka tekee musta kovan. Jotenkin vaikeasti tavoteltavan ihmisen. Mä tajusin, että mulla ei oo koskaan ollut miespuolta jota olen oikeasti rakastanut ja josta olen oikeasti välittänyt. Mä kasvoin ilman isää, mulla ei ollut ketään ketä kattoa ylöspäin ja ihailla. Multa jäi pois kaikki se ''haluan löytää miehen joka on samanlainen kun isäni''-tunne. Se kun katoin vierestä kun isä ja äiti eros nosti muhun vihan miehiin. Jotenkin se että isi petti näytti mulle sen että ei kannata luottaa miehiin. Sen takia muhun on kasvanut kova pinta miehiä kohtaan. Mua on kohdellut moni mies huonosti.
  Ainahan tämmösiin juttuihin liittyy se ensimmäinen ihastus. Mun ensimmäinen oikea ihastus alkoi vitosluokalla ja loppui kasiluokalla. Tai no ei se ole vieläkään loppunut. Aina kun nään tän jätkän se saa ne samat perhoset mun vatsaan mitä se sai ensimmäisinä päivinä kun aloin ihastuu siihen. En ikinä saanut tätä jätkää, just sen takia että se näki mut vaan hyvänä ystävänä. En mä halunnut olla pelkkä ystävä, mutta olihan se parempi kun ei mitään. Mä oikeesti rakastin sitä jätkää, herranjumala itkin monet yöt itteni uniin kun ajattelin että en ikinä saa sitä. Jotenkin se torjunta sai mut kovaksi. Ajattelin että en avaa mun sydäntä enään kellekkään. Enkä olekkaan sen jälkeen ainakaan niin suuresti. En haluu leikkii tulella ja satuttaa itteni. Sen takia mä olen vaikea.
  Mä oon aina kattonut vierestä kun kaverit ihastuu ja alottaa suhteita toisensa perään. Mä en ole ikinä seurustellut vakavasti, jonkun kanssa jota voin sanoa rakastaneeni. Syy voi olla se, kun ihmiset ei ota mua usein tosissaan. Etenkään moni jätkä. Mua on aina pidetty yhtenä jätkänä ylä-asteelta asti. Kukaan ei oikeasti ottanut mua tosissaan. Siis eikä mua oikeen innostanut olla kauheen naisellinen, tunkea hirveet kilot naamaan ja istua tietyssä asennossa. Se ei vaan sopinut mulle, kyllä mä osasin käyttäytyä hyvin. Että en tarkota sitä että olen semmonen joka röyhtäilee ja piereskelee jätkien edessä. Mä oon vaan aina ollut jotenkin miten sen sanois, ''oma itteni'' Musta tuntuu, että jokaisen naisen pitää olla tietynlainen ja en halunnut olla tietynlainen. En halunnut että mua lokeroidaan tietynlaiseksi.
    Mä olen Nimo, en mitään muuta. Mä olen tyttö joka on sisältä herkkä, mutta en näytä sitä, koska en haluu että ihmiset näkee mua herkkänä. Mitä pahaa siinä on? Voi olla että en ikinä tule löytämään miestä joka kestäisi mua tämmöisenä. Mutta mä en tule ikinä muuttamaan itteeni jonkun toisen ihmisen takia. Mä en haluu että musta tulee samanlainen kun joistakin mun kavereista. Että rupeen aattelee vaan mitä muut aattelee musta ja rupeen elää muita varten mun elämää. Ei ikinä.
xoxo: Nimo