Poikapöpöjä

2009



2012

Tajusin tänään että olen tosi onnekas. Onnekas kun mulla on ihmisiä mun ympärillä jotka oikeasti välittävät musta. Onnekas kun saan joka päivä viettää aikaa ihmisten kanssa jotka saa mut nauramaan. Onnekas kun saan olla täysin oma itseni ja saan tehdä mitä haluun millon haluun. Onnekas kun mulla on Tuomas.   Kolme vuotta sitten tapasin pojan jonka letti oli pidempi kun mun oma. Pojan joka tykkäsi kissoista ja joka oli mun vastakohta. Pojan joka jaksoi pitää mua kainalossa ja sitten kun kyllästyi tönäsi mut alas. Pojan joka oli mulle ystävä. Pojan joka sai mut nauramaan ja hetken päästä itkemään. Pojan joka jaksoi mua just tämmöisenä kun olen. Pojan jonka nimi oli Tuomas.
 En olisi ikinä uskonut jos joku olisi pari vuotta sitten sanonut mulle, että yksi mun parhaimmista kavereista tulee olemaan poika. Mä oon aina viihtynyt jätkäporukassa, jossa voi olla vaan ihan rennosti. Mutta ei kukaan mun poikakavereista ole mulle yhtä tärkeä Tuomas. Tuomas tarjoaa mulle takkia kun valitan että on kylmä. Tuomas tekee mulle ruokaa kun valitan että mulla on nälkä.
 Tuomas on mulle kun epävirallinen veli. Veli joka kiusaa mua joka päivä kun nähdään. Veli joka nauraa kun murran käteni. Veli joka heittelee mua pitkin seiniä. Veli joka haukkuu mua rumaksi ämmäksi. Mutta silti rakastan sitä ihan hirveästi. Yli kaksi päivää ilman Tuomasta on mulle helvettiä. Mulla on aina ikävä sitä kun se menee Karjaalle ruokkii sen tyhmää kissaa. Lasken minuutteja että se tulee takasin.
  Moni on kysynyt multa, että onko Tuomas mun poikaystävä ja miksi ei? Koska Tuomas on mulle liian tärkeä uhrattavaksi. En kestäisi sitä että jos me seurusteltaisiin ja erottaisiin. Mutta sinänsä ei musta ja Tuomaksesta voisi edes kuvitella paria. En mä osaa olla sen seurassa sievä ja söpö kikatteleva neiti mitä yleensä olen miesten seurassa. Oon Tuomaksen kanssa ilman meikkiä ja teen sille tyhmiä ilmeitä. Tuomas on nähny mut kaikissa tilanteissa esim vihasena, itkusena, iloisena ja melkein alasti. Mutta tää on just tätä tyhmää nyky-aikaa jolloin poika ja tyttö ei voi olla kavereita ilman että epäillään suhdetta.
  Mä olen sitä mieltä että jokaisella tytöllä täytyy olla ystävä joka on poika. Sellainen joka auttaa aina kaikessa semmosessa mikä ei onnistu sulta. Semmoinen jolle voit kertoa huolesi ja sitten kun alat itkeä menee ihan paniikkia eikä tiedä miten käyttäytyä. Semmoinen joka voi esittää sun poikaystävää kun törmäätte sun eksään. Semmoinen joka tulee laittamaan mekkosi vetskarin kiinni kun et itse pysty. Sellainen joka on vaan ystävä, niinkuin Tuomas.
xoxo: Nimo

If i were a boy

Heräsin tänä aamuna jotenkin astetta virkeämpänä kun yleensä sunnuntai-aamusin. Oli just semmonen olo, että voisi jopa lähteä lenkille. Aurinko paisto suoraan silmiin, vaikka makasin vielä sängyssä. Olin jotenkin tosi energinen ja päätin tehdä ittelleni kunnon aamupalan. Aloin paistaa pekonia ja munia. Olo oli kun milläkin kotirouvalla. Laitoin radion soimaan. Lauloin mukana ''if i were a boy, even just for a day..'' Beyoncen ihanan korkea ääni jotenkin pelasti mun aamun. Mutta sitten aloin miettimään, että kuinka siistiä olisi olla poika, edes päivän.
 Olisi niin paljon helpompaa. Elämä siis. Jotenkin vähemmän draamaa ja olisi lepposempaa. Ei miettisi niin paljon kaikkia asioita niin pilkuntarkkaan. Mä teen niin ja syytän täysin siitä mun naisuutta. Musta tuntuu, että jos olisin poika mun rakkaus-elämä olisi paljon helpompaa. Sillä mun ei tarvitsi odottaa, että joku poika tulee juttelee mulle. Vaan jos olisin poika saisin päättää itse kenen tytön kanssa käyn mielenkiintoista keskustelua. Ehkä tää on pelkkä ajatus, ehkä poikana oleminen ei ole helpompaa.
  Ainakin sen tiedän, että jos olisin poika mulla olisi paljon paremmat välit mun isän kanssa. Sen ei tarvitsisi hävetä sitä etten käytä huivia taikka sitä että olen tyttö joka ei osaa kokata taikka sitä että olen tyttö joka ei olekkaan semmoinen mitä sitä on kasvatettu olemaan. Poikana se olisi jotenkin enemmän hyväksyttävää ainakin isäni silmissä. Poikana mun ei edes tarvitsisi päättää lopetanko huivin käytön tai en. Poikana isäni silmissä olisin stara, tähti kirkkaalla taivaalla. Nyt mun täytyy varoa kenen kanssa puhun etenkin kun tullaan poikiin, koska isäni ei pidä että hengailen suomalaispoikien kanssa. Jos olisin poika, se olisi ihan luonnollista että on enemmän poikakavereita kun tyttökavereita. Mun elämä olisi paljon helpompaa poikana.
  Jos olisin poika mun ei tarvitsi joka aamu herätä siihen että hiukset muistuttaa linnunpesää. Mulla olisi todennäköisesti joku hieno lyhyt kampaus jota ei tarvisi niin paljoa laittaa. Muutenkin voisin vaan herää kymmenen minuuttia ennen kuin koulu alkaa ja vaan laittaa vaatteet päälle. Tyttönä joudun heräämään tuntia aikasemmin laittamaan hiukset, meikit ja kaiken lisäksi etsimään vaatteet vaatekaapista mikä pursuaa vaatteita, mutta just sillon kun on kiire en löydä sieltä mitään sopivaa. Jos olisin poika mulla olisi paremmat välit jopa mun isoveljeen. Meillä voisi olla paljon enemmän yhteisiä kiinnostuksen kohteita kun nyt. Mun veljen ei tarvisi stressata sitä kun sen kaverit tulevat meille, he katsovat mun tissejä ja kehuvat että ''sun siskos on kuuma'' Poikana mulla ei olisi tissejä joita tuijottaa ja voisin vapaasti pelata heidän kanssa fifaa. Mun veljen ei tarvisi aina tiuskia mulle, että laita takki kiinni taikka laita enemmän vaatetta.
  Jopa äitikin olisi onnellisempi jos olisin poika. Hänen ei tarvisisi miettiä joka päivä että tuonko näytille suomalaisen poikaystävän vai somalialaisen poikaystävä, koska poikana sillä ei olisi mitään väliä. Mutta en ole poika, enkä voi sille mitään että olen syntynyt just tämmöisenä. En voi sille yhtään mitään.
xoxo: Nimo 

Futurama

  Mun tulevaisuus on tyhjä, se näyttää yhtä tyhjältä kun tyhjiö. Mä en tiedä mitä haluun tehdä työkseni. Luulin tietäväni, luulin haluavani sairaanhoitajaksi. Mutta mä oon tullut toisiin ajatuksiin. Sairaanhoitajaksi halusin, koska silloin pääsee auttaa ihmisiä. Se on asia missä olen hyvä. Auttamaan ihmisiä, koska moni ihminen tarvii apua monella eritavalla. Mun mummo on aina sanonut, että mulla on lämmin sydän ja mun pitäisi tehdä jotain ihmisiin liittyvää. Sen takia luulin että sairaanhoitajuus olisi mun juttu. Välillä mietin itse että mulla ei ole sydäntä ollenkaan. Sydämetön.

   Mä aloin oikeasti vasta nytten miettimään mitä mä oikeasti haluan tehdä tulevaisuudessa. Mitä mä tykkään tehdä ja mitä teen joka päivä mielellään? Kirjotan. Kirjotan aina kun voin, aina kun on mahdollisuus. Oon kirjottanut päiväkirjaa siitä päivästä kun opin kirjottamaan. Musta tuntuu et oon syntynyt kynä kädessä. Mä rakastan kirjottaa. Kun mulla on paha mieli ja kukaan ei oo siinä auttamassa taikka siinä ei ole ketään ystävää kuuntelemassa mun huolia. Mä otan kynän ja paperia. Mä hautaan ne sinne. Mun huolet, mun ilot, mun surut, kaikki. Kaikki mikä tulee mieleen. Mä oon pystyttäny mun juuret kirjottamiselle. Enkä halua katkaista niitä.
  Sen takia musta on alkanut tuntua, että oon tehnyt virheen. Olen mennyt väärälle alalle. Eksyin pahassa paineessa, enkä tiedä miten löytää se oikea tie. Mä oon eksynyt tieltäni. Mun tie on samanlainen kun Aleksis Kiven taikka Sofi Oksasen. En tosiaan ikinä tule olemaan ehkä yhtä hyvä taikka kuuluisa kirjailija. Mutta se että saisin olla kirjailija taikka edes kirjotuksen kanssa tekemisessä tekisi musta maailman onnellisimman ihmisen. Mä haluun kirjottaa ja tehdä siitä mun ammatin. Tää on se kohta jolloin vihdoin myönnän, että isäni ja ala-asteen opettajani olivat oikeassa. Ne sano mulle pienestä asti, että mun pitää mennä lukioon. Olisi pitänyt mennä lukioon. Mä haluun kehittää mun kirjotustaitoja. Olla parempi kirjottaja kun nyt.
  Mutta sitten taas kirjailija, taitelija, muusikko on riskillä pelaamista. Jotkut menestyy, jotkut ei. En tiiä uskallanko ottaa semmoista riskiä, koska jokaisella meillä pitää kumminkin olla jonkinlainen pohja. Ehkä teen tästä mun lähihoitajuudesta jonkinlaisen pohjan mun tulevaisuudelle ja sitten alan miettimään mitä tehdä. Mitä tehdä mun suurimman unelman kanssa? Unelmat pitää toteuttaa. Nobel-palkintoa odotellessa.
xoxo: Nimo

Paksuna(ko)?

 Sain juuri tietää, että musta liikkuu juoruja että olisin muka raskaana. Seriously, aika naurettavaa sanon minä. Ekana jos olisin raskaana ihmiset jotka juoruilee tämmöisestä olisi viimeiset kelle sen kertoisin. Toiseksi en ole raskaana, olen vain lihava. Ei muuta. Pistää vihaksi että joku kehtaa väittää niin. Musta yleensä puhutaan paljon paskaa, sillä mä oon kumminki tyttö jossa on paljon vikoja. Mutta tää ylitti nyt kaiken. Tää juoru on yksinkertaisesti törkeetä, törkee kaikessa muodossa. 
 Miksi pitää oikeasti juoruilla? Miksi ihmiset tekee niin? Perättömät juorut on mun mielestä ihan perseestä. Eikö ihmisillä ole muuta tekemistä kun puuttua toisten elämään? Ja naureskella toiselle kun on tehnyt jotain tyhmää? Mutta tommonen että minä Nimo 16 vee olisin raskaana ei oo kauheen mehevä juoru. Mun mielestä tommonen on vaan silkkaa pilantekoa toisen kustannuksella. Jos olisin raskaana niin sehän olisi aika surullista, sillä todennäkösesti lapsen isä ei olisi kuvioissa
 Tää tuli oikeasti mulle ihan puskista. Istuin kahvipöytää ja tiuskin äitille kun ei ollut mitään ruokaa. Sitten äiti vaan katto mua syvään silmiin ja kysy ''Ootko raskaana?'' Tosta noin vaan, vähän kun päivän kuulumisia kysyisi. Meinasin tukehtua kahviini ja tunsin kun äitin tuijotuksen selän takanani. Nauroin, mutta huomasin että äiti oli tosissaan. Nyt oli tosi kyseessä. Tää ei ollutkaan vuosisadan tyhmin läppä. Hetken olin ihan paniikissa tietämättä että mistä on kyse ja aloin itekki epäilee oonko raskaana. Mua vituttaa kun kerroin äitilleni etten voi olla raskaana missään nimessä, niin ei suostuta kertomaan kuka on sanonut niin. Kuka on mennyt juoruilemaan mun raskaana olemisesta? Useinhan juoruilijat onkin semmosia ''älä kerro sit kellekkään et mä kerroin sulle''-tyyppejä. Eniten mua vituttaa se, että joudun nyt ramppaamassa testeissä jotta mamma uskoo etten ole raskaana. Miksi mun pitää todistella toisille aina kaikkea? Välillä ei sana vaan paina niin paljon, mutta voiko juorun alottaja todistaa mitenkään että olisin raskaana?
 Mutta siis mun mielestä ihmiset puuttuu liikaa toistensa asioihin. Monesti oon kuullu kun kaverit valittelee, että liikkuu juoruja että ne olisi pettänyt niitten poikaystäviä. Mistä nyt muut voi tietää onko se totta? Onko ne nähny vierestä kun ne tekee jotain mikä viittaisi pettämiseen? En usko. Jotkut ihmiset on vaan outoja taikka sitten on vaan tekemisen puutetta. Miksi pitää ylipäätään levittää eteenpäin sitten kun kuulee jonkun juorun? Ihmiset uskoo liian helposti muita ihmisiä, jotka ei olisi luottamuksen arvoisia.
 Miettikää nyt miten paljon perättömiä juoruja kuulet joka päivä kavereiltasi ja vielä uskot niihin ilman minkäänlaista todistus-aineistoa. Mä haluun ainakin nähdä raskaustestin joka näyttää positiivista sen jälkeen kun olen kussu siihen. Siihen asti minä Nimo Samatar en ole raskaana.
xoxo: Nimo 

Home city, Sweet city

   Mä oon asunut koko mun elämäni Espoossa, ja kuten varmasti tiedetään että Espoo on aika iso kaupunki. Ihanan paljon ihmisiä ja liikennettä. Espoo on jotenkin yhdistys maalaisuutta ja kaupunki-elämää. Takapihalla näkyy peltoa ja viherikköä, mutta kun kattoo etupihalle siinä pilkottaa ''main street'' eli tie josta ei koskaan lopu liikenne. Mä rakastan tätä, että kaikki on käden ylettyvillä. Stadiin pääsee nopeemmin kun silmä ehtii räpsähtää. Välillä kyllä ahdistun siitä, kun ei ole koskaan hiljaista ja välillä ei meinaa edes kuulla omia ajatuksia.
 Mun ajatukset on sen verran äänekkäitä, että kyllä mä pärjään. Voin hyväl omatunnolla sanoa, että mä olen kaupunkityttö. En pärjäisi yli viikkoa maalla. Mä sentään myönnän sen. Minut on luotu kasvamaan ja olemaan täällä puolen maailmaa. Silti joudun joka kesä lähtemään mökille viikoksi. Se on aluksi ihanaa kalastaa ja kuunnella kun järvet kohisee. Maalla on niin paljon hiljasempaa ja sillon yleensä kirjotan enemmän. Tuijotan mökimme ikkunasta tyhjyyteen ja sisälläni valtaa rauha. Se on semmosta vierotusta mitä välillä kaipaa tässä elämässä.
  Kahden päivän jälkeen mä oon niin täynnä hyttysien puremia ja muutenkin yksinäisyyttä. Ihmisiä ei näy lähi maillakaan, naapuriin on 17 km. En kestä ja alan itkemään kun puhelinkaan ei toimi kunnolla. En kestä, kun on niin hiljasta ja alan pikku hiljaa puhua ittekseni. Kaipaan kaikkea sitä mitä suurkaupungissa on. Lohdutan itteeni sillä että pääsen takasin elämään jossa on elämää. Mua ei oo vaan luotu etsimään matoja jotta saisi kalaa. Se näyttää söpöltä ulkoa päin, mutta maalais-elämä on rankkaa. Nostan hattua niille jotka pärjää siellä joka päivä. Vaikka maalla en viihdykkään niin kauan silti odotan innolla tän kesän mökki reissua.
 Kaupunkityttönä on kyllä vähän vaikeeta olla, koska jotenkin ihmiset maalla aina kattoo mua pahasti kun yritän saada venettä käyntiin taikka menen ostamaan lähikaupasta joka ei ole niin lähellä purkin maitoa. Voi olla että ne kattoo että oompas tumma taikka sitä että mulla on joku paul frankin paita ja ihmettelee et miten oon sinne eksynyt. Mua monesti ali-arvioidaan kun en tiedäkkään missä joku peräkylä on. Esim joku Keuruu, minne ollaan siis kesällä lähössä. Ei mulla ole mitään hajua missä se on ja onko se edes kaukana. Voin toki googlettaa, mutta sinänsä mua ei innosta. Oon reissannut tosi paljon Suomen sisällä mutta en silti tiedä missä mikäki pikku kaupunki sijaitsee. Ei kaikkea vaan yksinkertasesti voi tietää.
 Mulla on kaikki hyvin, kunhan on takapihalla peltoa ja etupihalla ihmisiä. Se on ainoa mitä elämääni tarvitsen, rauhaa ja rakkautta.
xoxo: Nimo

Left my heart in Tokyo

  Muistan kun vuosi sitten olin tosi ihastunut yhteen jätkään, mutta se ei toiminut. Sitten se jätkä kysy multa: ''Nimo miks sä oot niin vaikee? Kuka on kohdellu sua niin huonosti?'' Silloin en osannut vastata vaan kiemurtelin itteni ulos tilanteesta. En mä tiiä oli se mitä sanoin, en oikeesti tiennyt. En edes tiennyt että olen vaikea. Oon oikeasti helppo, mua pitää vaan osaa käsitellä oikealla tavalla.
  Tänään mä kävelin Annikalta kotiin ja tuli mieleen tämä kyseinen asia. Aloin oikeasti miettimään että mikä mussa on joka tekee musta kovan. Jotenkin vaikeasti tavoteltavan ihmisen. Mä tajusin, että mulla ei oo koskaan ollut miespuolta jota olen oikeasti rakastanut ja josta olen oikeasti välittänyt. Mä kasvoin ilman isää, mulla ei ollut ketään ketä kattoa ylöspäin ja ihailla. Multa jäi pois kaikki se ''haluan löytää miehen joka on samanlainen kun isäni''-tunne. Se kun katoin vierestä kun isä ja äiti eros nosti muhun vihan miehiin. Jotenkin se että isi petti näytti mulle sen että ei kannata luottaa miehiin. Sen takia muhun on kasvanut kova pinta miehiä kohtaan. Mua on kohdellut moni mies huonosti.
  Ainahan tämmösiin juttuihin liittyy se ensimmäinen ihastus. Mun ensimmäinen oikea ihastus alkoi vitosluokalla ja loppui kasiluokalla. Tai no ei se ole vieläkään loppunut. Aina kun nään tän jätkän se saa ne samat perhoset mun vatsaan mitä se sai ensimmäisinä päivinä kun aloin ihastuu siihen. En ikinä saanut tätä jätkää, just sen takia että se näki mut vaan hyvänä ystävänä. En mä halunnut olla pelkkä ystävä, mutta olihan se parempi kun ei mitään. Mä oikeesti rakastin sitä jätkää, herranjumala itkin monet yöt itteni uniin kun ajattelin että en ikinä saa sitä. Jotenkin se torjunta sai mut kovaksi. Ajattelin että en avaa mun sydäntä enään kellekkään. Enkä olekkaan sen jälkeen ainakaan niin suuresti. En haluu leikkii tulella ja satuttaa itteni. Sen takia mä olen vaikea.
  Mä oon aina kattonut vierestä kun kaverit ihastuu ja alottaa suhteita toisensa perään. Mä en ole ikinä seurustellut vakavasti, jonkun kanssa jota voin sanoa rakastaneeni. Syy voi olla se, kun ihmiset ei ota mua usein tosissaan. Etenkään moni jätkä. Mua on aina pidetty yhtenä jätkänä ylä-asteelta asti. Kukaan ei oikeasti ottanut mua tosissaan. Siis eikä mua oikeen innostanut olla kauheen naisellinen, tunkea hirveet kilot naamaan ja istua tietyssä asennossa. Se ei vaan sopinut mulle, kyllä mä osasin käyttäytyä hyvin. Että en tarkota sitä että olen semmonen joka röyhtäilee ja piereskelee jätkien edessä. Mä oon vaan aina ollut jotenkin miten sen sanois, ''oma itteni'' Musta tuntuu, että jokaisen naisen pitää olla tietynlainen ja en halunnut olla tietynlainen. En halunnut että mua lokeroidaan tietynlaiseksi.
    Mä olen Nimo, en mitään muuta. Mä olen tyttö joka on sisältä herkkä, mutta en näytä sitä, koska en haluu että ihmiset näkee mua herkkänä. Mitä pahaa siinä on? Voi olla että en ikinä tule löytämään miestä joka kestäisi mua tämmöisenä. Mutta mä en tule ikinä muuttamaan itteeni jonkun toisen ihmisen takia. Mä en haluu että musta tulee samanlainen kun joistakin mun kavereista. Että rupeen aattelee vaan mitä muut aattelee musta ja rupeen elää muita varten mun elämää. Ei ikinä.
xoxo: Nimo

A day with the classmates

  En tiiä teistä mutta tää kevät on ollut ihan sika stressaavaa ja ei auta ajattelu et kohta pääsee lomalle. Musta tuntuu että hengittäminenkin sattuu ja toi ei ollut metafora, koska oikeasti olen kipeä. Yleensä mä rakastan kevättä ku ruoho kukkii ja kaikkialla tuoksuu kesä. Ihmiset alkaa heräilee ja heittää talvitakkia pois, mutta tää kevät on mulle ollut hirveen outo. Ehkä se johtuu siitä, että en olekkaan ylä-asteella enään. Ei saadakkaan kevättodistusta ja ei olekkaan jotenkin itsestään selvää että pääsee luokalta toiselle.
  Miten tää lukuvuosi meni näin nopeasti? Siis oikeasti aika menee tosi nopeasti, eikä tajuukkaan mitä kaikkee piti ehtiä tehdä ennen kun kesäloma alkaa. Sitten mä tajusin vietän mun luokkalaisten kanssa aikaa 5 päivää viikosta se tekee ainakin 32 tuntia viikossa. Se on ihan älyttömästi ja siis mä tajusin että vietän heidän kanssa aikaa vain koulussa. Miksi ei koskaan voitas hengailla ja olla koulun jälkeen? En mä tiiä, eikä kukaan näyttänyt tietävän. Tuntuu, etten oikeasti edes tunne mun luokkalaisia kunnolla, vaikka ollaan joka päivä porukassa ja juoruillaan. Mun täytyi jotenkin päästä sinne ihon alle ja ottaa selvää ketä te oikeasti olette?
   Eilen oli ihanan aurinkoinen kevät sää ja aateltiin että lähetään istuu iltaa jonnekkin puistolle. No tää on tää pääkaupunkiseutu kun sää muuttuu sekunnissa. Pääsin himaan ja ajatus oli vaihtaa vaatteet ja raahautua takas Vantaalle. Katon ikkunasta ulos ja ihailen kuinka kaunis tää maa on. Käännän selkäni ja alan etsimään tiettyä paitaa jota en tietenkään löytäny. Vihdoin olin valmis, siihen meni melkein tunti. Vilkasen vielä nopeasti että tarviinko takkia vai en? Tottakai siellä sataa kaatamalla. Ensimmäinen ajatus oli '' Dear rain, u dont wanna mess with my afro hair''

  Noh mä tein sitten kunnon sotasuunnitelman miten pääsisin Espoosta Vantaalle ilman että kastutan hiukseni. Tottakai se suunnitelma meni pilalle, mutta olin tosi ilonen kun juna-asemalla oli vastassa joukko luokkalaisiani. Aattelin että vihdoinkin voidaan oikeasti vaan olla muualla kun koulun tiloissa. Mutta perseestä se että suurin osa luokkalaisistani on tyttöjä ja meijän puisto suunnitelma ei toteutunu kun se ei kelvannu kellekkään vaikka enään ei satanut edes hirveesti. Mä aattelin fuck it, ihan sama kuhan vaan ollaan ja hengaillaan. Kierreltiin pitkin Myyrmäki-Louhela-Martinlaakso väliä, paikka on muutenkin mulle tosi vieras kun oonkin niin Espoon heiniä. Vihdoin tultiin yhteisymmärrykseen ja mentiin katokseen ja Sonjan kajarit sai kyytiä. Oli tosi hauskaa, ja himaankin pääsin vasta yhden aikaa yöllä. Paljastu ihan eri puolia ihmisissä joita luulin tuntevani, tosin ihan hyviä puolia. Joten sen takia suosittelen teille, että tuhlaatte oikeasti edes yhden päivän teidän vapaa-ajasta omiin luokkalaisiin, koska koulunkäynti helpottuu sitä myötä. Tajuukin että ei olekkaan ainoa jolla on niin monta kurssia suorittamatta, eikä ole ainoa joka joutuu ramppaa opolla joka viikko kysymässä apua. Mun mielestä oli muutenkin tosi rentouttavaa että yksi päivä poikkes niin paljon muista päivistä. Koska mun elämä on tylsää kun joka päivä on samanlaista.
xoxo: Nimo

Kiusaaminen on perseestä

  Pikkusiskoni soitti minulle eilen itkuisena ''Sisko, oonks mä ruma?'' Ihmettelin eka suuresti outoa kysymystä ja vastasin '' Et muruseni'' Sitten kuului hymähdys ja uusi kysymys ''Sisko oonks mä läski?'' Nyt aloin olee jo raivoissani ja tunsin kun viha nousi päähäni, mutta vastasin rauhallisesti ''Et muruseni'' Nyt ajattelin, että vihdoinkin pikkusiskoni kertoisi mistä olisi kyse, mutta siskollani oli vielä yksi kysymys ''Sisko oonks mä huora?'' Kuulin kuinka siskoni pidätteli itkuaan ja vastasin '' Et ole, mitä on käynyt?'' Sitten siskoni alkoi itkeä enemmän ja kakisti ulos ''Miksi sitten kaikki sanovat niin?''
  Pikkusiskoni on 11-vuotias, joka on 165 cm ja painaa 44 kiloa. Kertokaa mulle miten tuommoista ihmistä voi sanoa läskiksi? Pikkusiskoni haaveilee malli-urasta ja on muutenkin tosi kuvauksellinen, joten kertokaa mulle miten voit sanoa semmoista ihmistä rumaksi? Pikkusiskoni on 11-vuotias, joten kertokaa mulle miten joku voi sanoa 11-vuotiasta huoraksi? Maailma on karu paikka, ja mä olen tosi katkera ihmisille jotka kiusaavat pikkusiskoani koulussa. Kiusaamisesta puhutaan paljon, mutta oikeasti siihen ei puututa paljoa. Sen takia, mä olen sanonut mun pikkusiskolle, että voi aina soittaa mulle kun haluaa kertoa jollekkin murheensa. Pikkusiskoni on vielä pieni ja heikko ja se että häntä kaksi vuotta vanhemmat kiusaavat häntä siksi koska on kylän yksi ainoista tummaihoinen saa minut kiehumaan. Järvenpää ei näköjää ole nähnyt suurkaupunki elämää, vaikka sanookin olevan semmoinen.
  En halua, että pikkusiskoni päättää tehdä itselleen pahaa, koska ihmiset sanovat hänelle tosi ilkeitä asioita. En todellakaan halua että pikkusiskoni uhraa elämänsä ja unelmansa ihmisten takia, jotka kiusaavat häntä. En mäkään ole aina ollut näin vahva kuin nytten. Muakin on kiusattu, ei tosin koulussa. Mua on haukuttu läskiksi, rumaksi, huoraksi, neekeriksi ja kaikkia maailman haukkumasanoja oon kuullu. Joten voin ylpeänä tai no en niin ylpeänä sanoa mun pikkusiskolle: Been there, Done that. Mä oon kasvattanut itsestäni kovan sen kaiken haukkumisen keskellä. Mä olin päättänyt että kukaan ei lannista mua, eikä kukaan pysäytä mua koskaan. Sen takia mut jätettiin rauhaan, ei mua kiusattu enään kun pysyin lujana ja olin parempi kun he. Hankin ympärilleni ystäviä jotka auttoivat mua olemaan vahva. Uskon, että sen takia siskoni on helppo puhua asiasta mulle, kun hän näki kuinka paljon itkin kun naapurinlapset haukkuivat ''isoksi pahaksi mustaksi sudeksi'' Nytten vaan nauran sille, mutta silloin se oikeasti tuntu pahalta. Mä ymmärrän että mua kiusattiin koska olin isompi kun muut ja en käyttänyt meikkiä yms. Mutta siskoni ei ole oikeasti läski, eikä ruma, eikä huora. Vaan siskoni on oikeasti kaunis, sen takia tuntuu kauhealta että ihmiset saavat hänet tuntemaan itsensä rumaksi. 
  Ihmiset on julmia, ja mä olen oikeasti tosi katkera monelle ihmiselle monesta asiasta. Mun täytyy nyt vaan miettiä miten autan mun babysisteria olemaan yhtä vahva kun minä olen tänä päivänä. Kaikkia niitä joita kiusataan niin oikeasti neuvon teitä kertomaan siitä jollekkin johon luotatte ja se että kerrotte sen edes jollekkin voi olla niin suuri apu. Niin suuri apu, että se jonain päivänä loppuu. Miksi edes ihmiset kiusaa? Eikö olis paljon kivempi et olisit tunnettu jostain hyväst jutust kuten se et on älyttömän hyvä jossain esim urheilussa, eikä siitä et kiusaat jotta saat huomiota. Sillon kun mä olin ylä-asteella kiusaamista näki joka päivä. Sen pysty jopa haistamaan koulun rikkoutuneesta ilmastoinnista. En mä ikinä puuttunut siihen vaikka se oli naaman edessä. Olin kai ittekkin jotenkin heikompi kun muut, enkä uskaltanut. Mutta kun pääsin ylä-asteelta ja eletään tätä päivää niin oon jotenkin ajatellut et ihmiset on viisastunut sitä myötä mitä enemmän kiusaamisesta tiedetään. Mutta ei näköjään.  En tajua kiusaajia, jotka oikeasti tekevät heikoista vielä heikomman hauskuuden puutteessa. Ei se enään ole hauskaa, kun tajuatkin että se ''hevari'' jota kiusasit ei ole enään olemassa. Joten mieti kaksi kertaa ennen kun oikeasti sanot jotain mikä voi toista satuttaa ja romuttaa toisen minä-kuvan! Tää ei oo pelkkää puhetta, toivon oikeasti että jonain päivänä maailmassa ei olisi yhtäkään ihmistä jota kiusaisi toinen ihminen tahallaan. Toivon vain välillä että maailmasta tulisi parempi paikka niille jotka tänne tulevaisuudessa putkahtaa.
xoxo: Nimo 

Mama Africa

  Mammapäivä ja tosi haikee fiilis. Yleensä oon tosi ilonen, kun kerran vuodessa näkee äitin kasvoilla  niin leveän hymyn. Kyllä muakin hymyilyttäs jos kaikki antais mulle kortteja ja lahjoja tietyn aikaa vuodesta aina. Se on ihan ihmeellisen onnellinen hetki, kun tietää oman äitin voivan hyvin ja oikeasti että äitikin on onnellinen. Nää kaikki vuodet äiti on antanut meille, kasvattanut meitä kaikkia rääkyviä kakaroita joille viisi euroa on vähän kun tarvitsee enemmän rahaa kaikkeen turhaan. Oon miettinyt että mitä me ollaan annettu äidille? Mitä mä oon antanut äitille? En tiedä, kai sen että olen täyttänyt hänen elämän. Sen, että kun kaikki äitin miehet on tullut ja lähtenyt. Niin mä oon pysynyt ja antanut sille olkapäätä jolle itkeä. Mutta ei se ole tarpeeksi, oon ikuisesti äitille velkaa kaikesta. Mamma anto mulle elämän, katon pään päälle ja toi leipää pöydälle. Mamma lohdutti mua kun kaaduin pyörällä. Mamma lohdutti mua kun naapurinpoika johon olin ihastunut ei tykännytkään musta. Mamma anto mulle kaiken mitä mä tarvitsin ja kaiken mitä halusin. Mun mamma on antanut mulle niin paljon kaikkea, että en voi ikinä antaa niitä takasin. Tai tarkotan että en voi yksinkertasesti olla yhtä hyvä mun äitille, kun mun äiti on ollut mulle. Musta tuntuu et oon ollut vaan harmiksi mun äitille, kun esim otin 13-vuotiaana kielikorun ilman mun äitin lupaa. Sitten kun näytin mun ensimmäistä lävistystä äitille, meinasin aiheuttaa sydänkohtauksen. Mussa on ollut paljon kestettävää, anteeksi mamma!
  Mulla on oikeasti tosi haikee fiilis, kun tuntuu että oon ollut ihan kauhea lapsi. Mä en olisi mitään ilman mun äitiä. Sillä mulla ei ole ketään muuta, ketään muuta joka rakastais mua yhtä paljon kun mun mamma. Sen takia mietin monesti, että entä jos menetän äitini? Sen takia aina kun nään äitini halaan häntä tiukasti ja kuiskaan sille '' waan ku jeclahay''  Joka kerta kun sanon sen äidille tiedän että jos äidilleni käy jotain ainakin hän tietää, että rakastan häntä. Kuolema on ihan kauhea asia, ja sitä ei oikeasti saisi ajatella. Pidemmän päälle kaikki kuolee, mutta mä voin vaan kuvitella kuinka vaikeata on menettää joku tosi tärkeä ihminen kuten oma isi tai äiti. Mulla on monia ystäviä, jotka on kokenut tän ja sen takia pelkään että mullekkin käy niin. Oon nähnyt kuinka mun ystävät on käynyt pohjalla ja oon yrittänyt antaa kaikki tukeni. Oon nähnyt kuinka ystäväni itkee silmät päästään menetettyään isänsä maailman pahimmalla tavalla ja maailman pahimpaan aikaan. Ehkä olen vaan yli-suojelevainen, en vaan halua kellekkään mitään pahaa. Enkä varsinkaan omalle äidille. Oman äidin sairastuminen oli jo tarpeeksi vaikeata mulle ja en siitäkään ole vieläkään päässy yli. Ajatus että äiti ei ikinä tule olemaan samanlainen kun ennen raastaa mun sydäntä ja tuo tipan linssiin aina kun ajattelen sitä.
  Pitää vaan elää hetkessä ja ihailla kun oma äiti hymyilee ja nauraa. Mitä enemmän miettii tommosia ankeita juttuja, sitä vaikeammaksi eläminen tulee. Mä oon vaan tämmönen, mietin pahinta jotta sitten kun se tulee se ei ole niin paha. Vaikka varmasti onkin, mutta se on mun tapa puolustautua maailmalta. Mutta mun äiti on maailman parhain äiti mun silmissä! Toivottavasti ajattelette samaa omista äideistänne. Koska mammani oli ensimmäinen joka otti minut syliin kun hyppäsin tähän hulluun maailmaan. Mammani on se, joka on sen jälkeen kanneskellut mua sen siivillä heikoillakin hetkillä. Olen super kiitollinen hänelle kaikesta, joten hyvää äitienpäivää äiti!

xoxo: Nimo   

Mitä mä sanoin?

''Yy, kaa, koo..... viisitoista'' Ystäväni laski, kuinka monen miehen kanssa oli harrastanut seksiä. Mitä se kertoi hänestä? Tällä mun ystävällä oli ihan vääristynyt kuva siisteistä jutuista, sen mielestä mitä enemmän hoitoja oli, sitä siistimpi ihminen oli. Ihan hämmentävää, shokeeraavinta tässä oli se, että oltiin vasta 13-vuotiaita. Mulla ei ollut minkäänlaista kokemusta taikka halua olla samanlainen kun tää mun ystävä. Mä halusin tehdä sen, sitten kun olen valmis ja olen oikeasti löytänyt ihmisen joka oli sen arvonen. Olin tämän ystäväni mielestä nössö, kun en suostunut tekemään sitä heti ensimmäisen kanssa joka halusi. Olin kuulemma pihtari ja en koskaan löytäisi kunnollista miestä jos en anna. Tämä mun ystävä ei ymmärtänyt yhtään mun arvoja ja sitä että oltiin aivan liian nuoria. 
  Mua vitutti eniten se, kun tämä mun ystävä puhu seksistä niin se monesti sano mulle '' Nimo ethän sä tiiä mitään kun et oo kokenu mitään'' En ollutkaan, olin vasta pieni, en nähnyt miksi mun pitäisi olla kokenu kaikki jotta asiasta pystyisi mun kanssa puhumaan. Mietin usein miten tämä mun ystävä voi olla itsestään niin ylpeä kun löysi itsensä sängystä jonkun miehen kanssa, jonka nimeä ei edes muistanut? Yleensä nämä hänen ''hoidot'' oli reippaasti häntä vanhempia, he olivat saman ikäisiä kun tämän ystävän isä. Mun ystävällä oli tosi huono itsetunto ja sen takia haki lohtua ihmisiltä jotka pitivät häntä kauniina. Eli kolmekymppisiltä ukkomiehiltä. Se selitti paljon, mutta se ei ollut syy halventaa itseään. Joskus ajattelin, että tämä mun ystävä vain pelkäsi ettei koskaan kelpaisi kellekkään. Taikka sitten se halusi todistaa mulle, että hän oli parempi kun minä. Joskus ajattelin, että hän oli vain tyhmä ja nuori. Iän myötä hän tajuisi, että tämä oli väärin, mutta ei. Ei, hän vain jatko ja jatko.
  Monet ihmiset sanovat että seura tekee kaltasekseen. Ei tehnyt musta, kun näin tilanteen niin läheltä päätin että minä en ikinä sorru samanlaiseen kohteluun kun tämä ystäväni. Nämä miehet ei arvostaneet tippaakaan tämän mun ystävän sisäistä kauneutta. Hän oli herkkä ja erittäin hauska, hänessä oli paljon hyviä puolia. Mua monesti otti päähän että hän alistui huonosti kohdeltavaksi, kun sisältä löytyy niin paljon hyvää. Mua ärsytti hirveesti, että mun ystävä ei tajunnut koskaan sitä itse. Hän monesti ihastui kaikkiin hänen ''hoitoihinsa'' ja itki perään kun he ei soitelleetkaan perään taikka vastanneet edes hänelle.
  Tämä mun ystävä teki itselleensä vain hallaa, mä yritin monesti auttaa, mutta se oli mahdotonta. Sen takia ei olla enään ystäviä. Ei olla ystäviä, koska hän usein haukkui minua neitsyydestäni. Oltiin 13-vuotiaita, 99 prosenttia samanikäsistä oli vielä neitsyitä. Mä olen tosi katkera tälle mun ystävälle, koska yritti tuhota mun itsetunnon vaikka yritin vain auttaa. Mitä olen oppinut? Sen että kannattaa hankkia ympärilleen ystäviä jotka arvostavat sinua, ja ovat aikasi arvosia. Ystäviä, jotka auttavat sinua hyvissä ja pahoissa asioissa. Ystäviä , jotka on aina sinua varten siinä. Tämä ystäväni ei ollut minulle mitään noista. Sen takia hänestä on tullut ex-ystävä.
xoxo: Nimo

Kohta 18

   Ne jotka on nähny sen leffan, niin tää postaus ei kerro siitä. Kohta on kesä ja tunnetusti oon kesälapsi. Synttärit edessä ja ihan tyhmää kun seitsemästoista vuosi on ihan turha. 15 vuotiaan sai mopokortin, 16 vuotiaan ei ollut enää sakkolihaa, 18 vuotiaan saa ostaa alkoholia jne. Mutta 17 vuotiaana ei saa tehdä mitään uutta. Sama paska vaan jatkuu taas. On toki sanonta että ''nainen on 17 vuotiaana kauneimmillaan'', joten tässä on kuukausi aikaa kaunistua. Muutenkin tykkään synttäripäivästäni se on 28. kesäkuuta ja jotenkin sijoittuu niin hyvälle ajalle. Myös se että se päivä on mun päivä, jotenkin tosi hienoa. Varmasti on ihmisiä jotka on syntyny samana päivänä, mutta silti se on mun päivä.
   Mä en voi odottaa, että täytän kahdeksantoista vuotta. Se vapaus, kun mikään ei estä. Jos haluut lähtee matkalle ei tarvii raahaa mutsia mukana tai anella jonkun kaverin mutsin mukaan. Eniten odotan sitä että muutan omilleni. Mä siis muutan 18 vuotiaana omaan kämppään, kunhan löydän vaan semmoisen. Oon tarpeeksi kauan asunut porukoiden katon alla. Mä oon aina ollut vähän semmonen ihminen joka haluaa pärjätä itse. Pienenä vihasin kun äiti auttoi läksyissä, halusin tehdä ne itse. Mä oon niin innoissaan omille muutosta, että oon ostanut semmoisia pieniä tavaroita mun pikku kaksioon. Enimmäkseen sisustusvehkeitä, koska haluan että matala majani on täydellinen mun silmissä. Monet nyky 18-vuotiaat ei ole edes valmis muuttamaan omilleen mun mielest, mutta mä olen niitä lapsiaikuisia, jotka tajusivat aikuisten jutuista jo naperona, jotka oppivat lukemaan jo ennen ku rupes kävelemään, jotka tiesivät jo syntyessä että joulupukkia ei ole olemassa, jotka miettivät elämänviisauksia jo 6-vuotiaana.
  Kaikki varmasti tietää, että mä tupakoin ja sen takia haluan jo täyttää 18 vuotta. Ei tarvii anella ketään kaveria tai pyytää hakemaan. Voi itse mennä kauppaan ostaa sitä mitä haluaa, tekemättä kompromisseja. Nyt kun itse on kohta 17 vuotta, niin yli puolet kavereista on jo 18 vuotiaita. Se vähän kyrsii, koska ennen tehtiin mun ystävien kanssa kaikkea hauskaa. Käytiin puistoissa yhdessä, leffoissa, oltiin tekemättä mitään mutta silti oli hauskaa jnejne. Mutta nykyään harvoin niitä näkee kun viikonloput menee baareissa. Ja arki krapulassa. Yhdessä olo ei ole enään mahdollista, koska ei yksinkertasesti ole aikaa sille yhdelle ala-ikäiselle kaverille. Mä en sitten todellakaan yleistä, koska tiedän pari mun hyvää ystävää jotka ei ole tämmöisiä, olen silti kyllä vähän katkera. Ystävien kuuluisi olla aina saatavilla kun niitä tarvitsee, eikö vain? Ottaa vähän päähän sekin, kun täyttää kahdeksantoista monista mun kavereista on tullut ihan erilaisia. Niinkun mua kohtaan. Ihan kun olisin alemmalla tasolla kun olen vielä ala-ikäinen.  Ihan kun se olisi väärin olla nuorempi ja pienempi. Ihan kun en olisi tuntenut koko ihmistä koskaan. Musta ei ikinä tule semmoista, lupaan sen itselleni jo nytten.
   Kauheeta kun 17-vuotta kuulostaa niin pitkältä ajalta. Onko musta tulossa vanha? Muistan kun kauhistelin sitä että olin 15-vuotias, koska 15+15= 30. Muistan kun eilisen kun menin vasta ensimmäistä kertaa kouluun. Se aika vaan vierähtää nopeasti.
xoxo: Nimo

Stop it, you are making me brush

   Puhutaanpas hiuksista, koska olen nainen ja hiukseni ovat kaikki kaikessa. Tai ei itseasiassa. Noniin mulla on afro, koska juuret on afrikasta. Mä en kauheasti pidä siitä vaikka monet ihmiset pyytää mua pitämään afroani. Mutta ei mun suoristusrauta on mun pelastus. Se on mun hiusten jumala, joka vain ja ainoastaan kesyttää niitä. Mutta välillä se ei vaan riitä, kun herään joka aamu tunnin aikasemmin suoristamaan mun hiuksia, koska niissä menee tosi kauan. Sitten kun olet saanu vihdoin hiuksesi näyttämää ihan superilta, avaat verhosi ja huomaat että ulkona sataa. Se on ihan kauhea tunne, kun sateenvarjokaan ei auta. Mun hiukset kerää kosteutta jo ilmasta. By the time oon päässyt koululle asti, hiukseni eivät ole afroontuneet. Vaan suoran ja afron väliltä. Mun ystävät kutsuu sitä "leijonanharjaksi'. Kaikki varmaaan tietää mikä on leijonanharja, tosi tuuheet ja pitkät hiukset. Sateen jälkeen mun hiukset näyttää siltä, ja jos sataa kaatamalla mun hiukset on kikkurat.
   Sinänsä olen miettinyt, kun aina kaikki ihmiset ihailee tosiensa hiuksia vaikka oikeasti olisi itteellään aivan upeat hiukset. Välillä mikään ei riitä. Mä kävelin yksi päivä koulusta kotiin ja tämmönen afrikkalainen upea nainen tuli mua vastaan. Hänellä oli afro, ihan samanlainen mitä mun hiukset on. Mutta se jotenkin sopi sille ja olin tosi kateellinen tälle naiselle. Miten voi olla kateellinen jollekkin jostain mitä sullakin on? Sitten taas jotkut mun kavereista tulee ihailee mun hiuksia, vaikka itse en kauheasti arvosta niitä. Sinänsä pitäisi olla ylpeä siitä mitä omistaa. Olen kyllä, koska mun hiukset on tosi monimutkaset ja ainutlaatuiset, voin tehä niistä semmoset kun haluan. Silloin aikoinaan kun käytin huivia, niin mä laitoin aina kaikkien mun kavereitten hiukset. Mä pidin siitä että sain laittaa niitä ja kaverit näytti mun avulla uskomattoman hyvältä. Mutta nykyään kun olen huiviton ja pääsen laittaa omia hiuksia joka aamu, on jäänyt vähäiseksi kavereitten stailaaminen. Yksi asia mitä rakastan naisuudessa on hiusten laitto, se aina piristää mun päivää .

  Mä en ole ikinä ollut julkisella paikalla mun afro-tyylin kanssa. Sillä jotenkin mä häpesin mun afroa, kaikilla kavereilla päiväkodissa oli ohuet ja sileät hiukset. Semmoset mä halusin, samaistua niihin. Ehkä siksi, monet mun kaverit sanoo mulle, että olen suomalaistunut. Pikku hiljaa mä aloin oppia elämään asian kanssa ja ymmärtämään että tämä on sitä mitä mä olen. Mutta silti, en ole uskaltautunut kulkea tuolla kadulla afro päässä. Kai mä vähän ajattelen mitä ihmiset ajattelee, vaikka ei pitäisi. Jokaisen naisen taikka tytön pitää saada olla luonnollinen yhteiskunnan ulkonäköpaineista huolimatta. Helpompi se on sanottu kun tehty. Se on vähän niinkun kun pari mun kaveria ei ikinä suostuisi lähtemään ulos meikittä vaikka mun mielestä ne näyttäisi ihan samalta meikittä ja meikin kanssa. Ei silti suostuisi, mulla se on sama mun hiuksien kanssa. En lähde mihinkään ennen kun olen suoristanut hiukseni tarpeeksi suoriksi. Mun mielestä siinä ei ole mitään pahaa pitää huolta siitä että näyttää mielestään hyvältä.
xoxo: Nimo

Intiaanityttö

   On pakko kirjottaa mun vapusta, koska se oli aivan fantastinen. Just tätä aikaa vuodesta mä rakastan, kesä edessä ja lämmintä. Sitten kun ihmiset vielä kaivautuu koloistaan ulos ja pitää hauskaa. Niin se on mun mielestä vapun kohokohta. Ihmiset, niitä näki aika paljon Helsingin kaduilla. Jotkut ihan hyvässä hapessa ja toiset vähän huonommassa. Mä kuuluin vappuna tohon jälkimmäiseen. Kauheeta ku naisista tulee äijijä ku ne on kännissä. Ihan sama mihin puskaan meet niin sieltä löytyy naisia jotka on sopeutunut teemaan. Eli antaa ravintoa kasveille. Noh, ei siinä mitään pahaa. Go girls! Pitäähän sitä juhlia kun pääsee kerrankin sieltä keittiöstä ulos. Niin ne jotka ihmettelee tota otsikkoa, niin tota yritin esittää vappuna intiaanityttöä. Pocahontas oli mun inspiraatio, mutta koska ihana Suomi on kylmä niin oli pakko vähän laittaa enemmän vaatetta.

  Mun vappu oli yksinkertaisesti toisiksi paras vappu mitä oon ikinä viettänyt. Näin yllättävän paljon tuttuja kaivarissa. Missä nyt kaikki pääkaupunkiseudun ihmiset oli ja muut tottakai. Ihan sama mihin kulmaan yritin mennä pakoon ihmisjoukkoja joku tunnisti mut ja tuli juttelemaan. Mutta kerrankin olen saanut paljon kuvia otettua. Tai siis pakotin mun kuvaajapojan ottamaan kuvia(sori tuomas) 
   Mä oon sitä mieltä että jokasessa tarinassa on yksi huono puoli. Mun vappu tarinassa oli aika iso huono puoli. Kun tota olin ollut kaivarissa ja juhlittu jnejne. Tässä kohtaan yleensä ihmiset lähtee kotia nukkumaan, mä en lähtenyt. Hengailin yhen mun jätkä kaverin kanssa, ja oli ihan hauskaa. Mutta yhtä äkkiä tämä jätkä jonka oon tuntenut naperosta asti suutelee minua. Kertokaa mulle, miten olisi pitäny suhtautuu. Tottakai mä suutelen takas koska en halua olla törkeä.  Uskallan kertoa tästä tällee avoimesti, koska tiiän että tää jätkä ei lue mun blogia. Tai ainaki toivon kovasti. Olihan se romanttista, tähtitaivas ja iltahämärä, mutta silti ollaan vaan kavereita. Tai sitten mä oon ollut tosi sokea ja friendzonannut sitä? Ehkä se oli sen omatapa kertoo mulle, että se haluisi enemmän. Mutta entä jos mä en halua, onko se iät kestänyt kaverisuhde loppunut siihen? Ehkä se oli vaan tyhmä känni-idea? 

xoxo: Nimo