Kun mikään ei riitä

 Olin juuri menossa nukkumaan kun tuli mieleen se, kun sanoin parhaalle ystävälleni Annikalle pari vuotta sitten, että meidän elämästä pitäisi tehdä elokuva. En usko, että kenenkään elämä on taikka ollut niin draamaattisesti sekaisin. Ainakin silloin uskoin kovasti siihen. Elokuva olisi draaman, komedia ja toimintaelokuvan sekoitus. Monet naurut ja itkut olisi kiva saada videolle.
  Ollaan oikeasti oltu Annikan kanssa ihan kauheita kakaroita. Millon mitäkin. Kerran löydettiin itsemme poliisiauton kyydistä ja seuraavana päivänä koulun vessassa tupakalla. Mua oikein surettaa, kun muistelen taakse päin kuinka kauheita ollaan oltu joillekkin ihmisille. Muistan kuin eilisen kun kävimme monistamassa historiankokeet, kun oli seuraavana päivänä sama koe. Siinä oli kiva juosta vahtimestaria karkuun, kun jäätiin kiinni. Muistan kuin eilisen kun maalasimme vihaamamme tytön uudet mustat kengät valkoisella maalilla, eikä ikinä myönnetty että se oli meidän tekosia. En kauheasti ole siitä ylpeä, mutta se tuntui silloin hauskalta teolta. Muistan kuin eilisen kun soittelimme epätoivoisina joka yö pilapuheluita ihastuksillemme. Etsimme tuntikausia puhelinluettelosta heidän numeroita, ja lopulta saatiin ne numeropalvelusta. Meidän ihastukset ei varmaan vieläkään tiedä, että oltiin kaiken takana.
  Ihan ihmeellisen monia sanoinkuvaamattomia hetkiä mahtuu kuuteen vuoteen. Sen takia olen vieläkin sitä mieltä, että musta ja Annikasta pitäisi tehdä elokuva. Parhain kohtaus olisi varmaan se, kun karkasimme Karkkilaan ja olimme siellä kun mitkäkin turistit. Se elokuva pitää tehdä ennenkuin meistä tulee vanhoja ja ryppyisiä. Muistan vieläkin kun Annika oli suloinen ja viaton, voin sanoa nyt että loin monsterin. Ne jotka miettivät miksi just Annika on mun paras ystävä? Aloita teksti alusta, niin tiedät miksi.
  Mä olen vieläkin tänä päivänä samanlainen kun niinä aikoina jolloin teimme yhdessä kaikkea tyhmää. Annika taas löysi rinnalleen elämänsä miehen ja rauhoittui. Välillä harmittaa, koska mä haluaisin joitakin hetkiä Annikan kanssa takaisin. Mun täytyy vain kaivaa se sisäinen monsterin Annikan sisältä ulos. Tosin poliisiautoon en enää astu. Se on aivan perseestä kun oikeasti kasvaa ihmisenä vuosien mittaan paljon viisaammaksi, niin mikään ei tunnu enää samalta. Mitä ikävöin eniten meidän ystävyydessä? Sitä aikaa kun Annika soitti itku kurkussa ja sain hänet piristettyä. Mulla on jotenkin aina niin arvokas fiilis, kun tiedän että se paha mieli lähti pois mun takia. Jotenkin on semmoinen tunne, että mä olen tärkeä. Että hän soitti just mulle, eikä kellekkään toiselle. Sitä mä kaipaan eniten.
Rakkaudella: Nimo