Äitini loi musta vahvan sotilaan

Ensimmäiseksi haluan sanoa, että äiti jos ja kun luet tätä muista, että mä sydämeni pohjasta sua rakastan. Ja joo, tyhjennän sen tiskikoneen heti kun tuun täältä huoneesta ulos. Sen jälkeen voisin kertoa teille, että äidit on välillä ärsyttäviä. Kukaan ei myönnä sitä, mutta välillä tulee ne oudot äiti- hetket. Mä oon niitä ihmisiä, jotka kertoo kyllä millon mikäkin ärsyttää, jos ette siis ole huomannut. Nyt syyllistyi tähän ärtymykseen mun ikioma äiti. Ihminen joka toi minut tähän maailmaan, ja joka syötti minulle ensimmäisen ateriani. Ihminen joka katsoi kun astelin ensimmäiset askeleet ja kun ryömin lattioita pitkin. Ihminen, joka osti minulle ensimmäisen lelun. Ihminen, joka kasvatti minut yksin kun mies lähti ja vei samalla puolet omaisuudesta. Ihminen, joka kuunteli kun kärsin murrosiästä ja hieroin hammastahnaa ensimmäisiin finneihin. Kyllä, mun äitillä on ollut vaikea lapsi.
 Niin paljon kun mä sitä rakastan, niin välillä oon sillee ''wtf äiti''. Nyt mä ajattelin kirjottaa mun äitille tänne pienen postauksen.

Rakas Äiti,
 Muistatko kun pienenä leikkasit minulle polkkatukan ja pistit minun menemään koulukuvauksiin sydän paita päällä, ihan vaan sen takia, että se näytti sun mielestä hyvältä. Ei, äiti ei. Polkkatukka on jotain niin järkkyä ja sydän paidat sai mut aina oksentelemaan sateenkaaria. Silti käytin niitä sinun takiasi, ja nyt saan hävetä kun haluat esitellä niitä kuvia joita sillon räpsit mun kavereille ja kaikille jotka tulee meidän ovesta sisään. Äiti mä kasvatin hiukset jo, mutta älä pistä mua muistamaan kuinka ruma lapsi olin.
 Muistatko kun yhdessä harjoteltiin ensimmäisen luokan matikkakokeeseen, jotta olisin parempi kun naapuri rouvan lapsi, mutta en ollutkaan koska en ole yhtä fiksu. Muistatko kuinka silti pistit minut oppimaan matematiikkaa, ja sait minut uskomaan, että voisin jonain päivänä menestyä matikalla. Ei, äiti ei. Yhdeksännellä luokalla päättötodistukseen rapsahti matikasta kutonen, koska en vain osaa matematiikkaa vaikka kuinka uskoit muhun.
 Muistatko kun aina soitit minulle perjantai-illalla ja kerroin sulle, että oon kaverilla ja katsotaan leffaa. Ei äiti ei. Olin just lähössä vetämään ensimmäiset kännit parhaan kaverin kanssa, ja kun illalla soitit toivottaaksesi hyvää yötä. Niin en ollut sängyssä, vaan olin kaverin vessassa oksentamassa kaikkia niitä kuusia lonkeroita mitä olin juonut. Miksi en tätä sinulle kertonut? Koska olisit antanut mulle arestia, ja en olisi enää ikinä saanut hengaa mun kavereitten kanssa, sillä olisit uskonut, että he ovat minulle huonoo seuraa.
 Muistatko kun toin kotiin poikakaverin lukemaan kokeisiin mun kanssa, ja mentiin mun huoneeseen. Laitettiin ovi lukkoon ja musiikki täysille. Ei äiti ei. Silloin maattiin sängyssä ja pussailtiin toisiamme kuin kaikki muut saman ikäiset teinit. Olet aina opettanut, että ei seksiä ennen avioliittoa, mutta et ikinä sanonut mitään pussailusta. Muistatko kun samana iltana sain tekstiviestin ja hymyilin. Ei, äiti ei. Se ei ollut Annikalta, vaan tältä samalta pojalta ja hymyilin koska mä olin ihastunut siihen.
  Muistatko kun istuin parvekkeen kaiteella ja itkin. Ei äiti ei. En katsellut vaan lintuja ja tuuletellut jalkoja. Paraskaverini ei halunnut enää olla minun kaveri ja murrosiässä ajattelin hypätä vaan parvekkeelta. Onneksi äiti en tehnyt sitä, ja onneksi sait minut uskomaan, että minulla on maailman paras äiti jonka takia elää.
 Mutta kaiken tän lisäksi, monet asiat saa minut kiehumaan. Se kun, et ikinä koputa kun tulet mun huoneeseen saa minun veren kiehumaan. Mieti jos mä vaikka tekisin jotain mitä sä et saisi nähdä, nyt en sitten tarkota seksiä, joten älä anna minulle arestia. Koputa jookos?
 Muistatko ne kaikki kerrat kun olet soittanut minulle kertoakseen jotain ihan turhaa, ja et antanut mulle suunvuoroa. Ei, äiti ei. En olisi sanonut jotain asiaa liittyvää, vaan olisin keksinyt tekosyyn jotta pääsen pois puhelimesta jatkamaan töitä. Viimeiseksi, mutta ei vähäisemmäksi äiti, kun minua ärsyttää ja lauseessa esiintyy se kuuluisa v*ittu-sana. Ärsyynnyn vielä enemmän kun sinä siitä huomautat ja räjähdän kun aina lähdet saarnaamaan, kuinka on rumaa kiroilla ja kuinka kauniit neidit eivät kiroile. Onneksi synnyin rumana.

Olenko mä oikeasti ainoa, jonka äiti on maailman ihanin, mutta maailman ärsyttävin samaan aikaan? Äiti, joka nukkuessasi saa aikaseksi kysyä kaikkea maan ja taivaan välillä, mutta et jaksaisi millään vastata. Äiti, joka aina vaan kertoo susta kaikkia noloja tarinoita, kuinka söit muurahaisia pienenä ja kuinka pelkäsit boogiemania sohvan alla. Oonko oikeasti ainoa? Mutta sinänsä kun miettii, ilman äitiä en olisi tälläinen kun olen, enkä olisi edes tässä.
 xoxo: Nimo