Nukun silmälaput silmillä, käännän selkää. Kuulen kuinka ovi avautuu, ja kuuluu: ''Paljon onneeaa vaan..'' Taas se aika vuodesta. Onnea, sitä tuun tarvitsemaankin. Jonna tulee huoneeseeni muffinssi kädessä, jonka päällä on palava kynttilä. Hän sanoo: ''Toivo jotain'' En tiennyt mitä toivoa, joten puhalsin vain kynttilä. Suklaamuffinssi, mmm.
Seitsemäntoista. Tuntuu niin kauhean isolta numerolta. Ihmiset olettaa, että olen yhdessä yössä vanhempi ja viisaampi. Musta oon yhtä tyhmä kun eilenkin. En halua, että nyt kun olen vuoden vanhempi niin oletetaan, että alan käyttäytymään kun ikäiseni. Miten käyttäytyy 17-vuotias? Mulla ei ole mitää hajua, mutta aion pysyä samanlaisena kun ennenkin. Kyllähän, tämä on merkittävä ikä, sillä enää 365 päivää mun täysikäistymiseen.
Herättyäni kävelin keittiöön, hakemaan vettä. Huomaan, että sohvan takana on iso paketti, missä lukee isolla mun nimi. Hmm, mikäköhän siellä on? Haluisin avaa sen nyt jo, mutta mun täytyy odottaa iltaan, että kaikki tulee meille.
Toivottavasti, siellä on puhallettava poikaystävä. Olenhan toivonut semmoista joka vuosi. Illalla mun pitäisi juhlia kavereiden kanssa. Tiedätte mitä se tarkottaa. Ei ole mitkään mehukestit kyseessä. Katsotaan mitä siitä tulee. Mutta hyvää syntymäpäivää minulle.
xoxo: Nimo
Kaverini tyttöystävä tuli valittamaan minulle, että jokaisessa kuvassani mulla on samanlainen hymy. Otan toki kritiikin ihan asiallisena, mutta aloin sitten miettimään. Miksi ihmiset näyttävät kaduilla niin tympeältä? Onko se väärin, että tykkään hymyillä aina kun voin? Hymy voi jopa piristää toisen päivää. Hymy on mulle avain parempaan.
Pidän aina naamassani saman hymyn. Se on vähän niin kuin herpes, saat sen pois, mutta se aina tulee takaisin. Jos olen surullinen, hymyilen. Jos olen iloinen, hymyilen. Jos petyn, hymyilen. Kun mulla tulee tukala tilanne ja ahdistun, mä hymyilen. Kun joku vittuilee mulle, mä hymyilen. Merkiksi, että minua et voi lannistaa. Jatkan hymyilyä, vaikka maailma halkeaisi kahti.
Tiedän, että asia paranee sillä, että pidän naamassani sen saman hymyn. Pidän sen toivon, että jonain päivänä asia paranee. Ei ole väärin hymyillä vai onko? Musta maailmassa olisi parempi olla, kun vastaan kävelevä ihminen hymyilisi minulle. Tulisi semmonen olo, että minut on luotu olemaan tässä. Sen takia mä aina hymyilen.
Kun koulussa kävi koulukuvaaja, kaikille muille hän sanoi: ''Hymyä huuleen'' Kun minun vuoro tuli, niin istahdin jo valmiiksi hymyilevänä. Huomaatteko? Muita pitää käskeä hymyilemään, mutta mä hymyilen mielellään. Miksi se pitää olla käsky? Miksi muut ihmiset ovat niin tympeitä? En todellakaan yleistä, mutta suurin osa ihmisistä joita tunnen ei hymyile mielellään. Kun hymyilet käytät vain yhtä lihasta, mutta kun olet suru-naama niin rasitat monia lihaksia. Mua ärsyttää eniten tässä maailmassa se, kun lähestyt jotain ihmistä tervehtimällä yms. Ei ikinä tule vastaukseksi hymyllä varustettua tervehdystä.
Uskon, että monet ihmiset tutustuu ja lähestyy mua sen takia, että hymyilen. Hymy näyttää sen, että minä olen positiivinen ihminen. Lähestyttävä, niin kuin kaikki aina minulle sanoo. Ehkä se voi olla outoa, että olen ainoa joka jaksaa pitää hymyn päivästä toiseen. Mutta se on osa mua. Oon vain oppinut elämässäni sen, että hymyilemällä maailma näyttää paremmalta. Ainakin mun silmissä.
Toivon, että jonain päivänä ihmiset oppisivat käyttämään heidän kauniita hymyjään. Hymyile elämälle, niin elämä hymyilee takaisin.
xoxo: Nimo
''Sä oot hoomoo..sä oot hooomoo..'' Kuului pihalta, kun oli ikkuna auki. Muistan aikoinaan kun olin saman ikäinen kun pihalla leikkivät pikkupojat, jotka huutelivat toisilleen homouksia. Muistan, kun en edes tiennyt mitä tarkotti homo, mutta silti käytin sitä. Se joka ei ollut hyvä jalkapallossa oli homo, se joka tö
näisi minua oli homo, se joka ei halunnut leikkiä mun kanssa kirkon rottaa oli homo. Toisin sanottuna kaikki, jotka ei tehneet niinkuin halusin oli homoja. Niinkuin pihalla olevat pikkupojat en tiennyt, että homous oli mitenkään niin arka paikka. En tiennyt, että homoutta pidettiin sairautena. En tiennyt, että homoutta pidettiin tarttuvana. En tiennyt, että homoja hirtettiin, heitä kiellettiin menemästä naimisiin kirkossa, heitä kiellettiin adoptoimasta lapsia. Olin vielä lapsi niinkuin nuo lapset tuossa pihalla. Minua käskettiin sulkemaan silmät kaikilta kauheilta asioilta tässä maailmassa. Minut kasvatettiin tietämättö
mänä kaikelta siitä kauhealta mitä tässä maailmassa tapahtui.
Kun ikää tuli lisää tajusin, mitä oikeasti tarkottaa homo-sana. Tajusin, että homoudessa ei ole mitään pahaa. Tajusin, että homoilla oli vaikeata olla homo. Sain jopa ensimmäisen homokaverin, kun menin ylä-asteelle. En toki kertonut siitä vanhemmilleni, koska minua olisi kielletty olemasta hänen kanssa. Tässä huomaa kuinka tietämättö
miä ihmiset ovat. Ihan kuin homous olisi tarttunut minulle kaveristani. Ei. Minusta oli väärin tuomita ihminen sen takia, että on homo. Tajusin, että ei homot ole mitenkään erilaisia. Samanlaisia kun me kaikki muut. Ihmisiä. Ihmisiä, joilla on sydän niinkuin meillä kaikilla muillakin. Mua ja mun homokaveria yhdisti se, että kuuluimme molemmat vähemmistöö
n. Hän oli homo ja minä olin neekeri yhteiskunnan mielestä. Me olimme molemmat ei toivottuja. Sen takia mun homokaverista tuli mulle tärkeä. Olimme erilaisia kun muut, mutta silti samanlaisia kun muut.
Jos minun isältä kysyisi, mitä mieltä hän on homoista? Hänellä olisi todellakin paljon sanottavaa. ''Homot joutuvat helvettiin'', näin isäni sanoja lainaten. Jos homot joutuvat helvettiin sen takia, että ovat rehellisiä itselleen ja ympärillä oleville. Niin minäkin joudun helvettiin, tai ainakin menen heidän kanssa samaan jonoon. Sitten kun alkaa miettimään helvettiä, niin mehän eletään tällä hetkellä helvetissä. Maailma, jossa erilaisuus on väärin on mun silmissä helvetti. Sen takia tänä vuonna, minä Nimo Samatar liityn Pride-kulkueeseen. Menen kulkemaan sinne ihmisten kanssa, jotka ovat ylpeitä siitä mitä ovat. Sillä olenhan yksi heistä, erilaisesti samanlainen.
xoxo: Nimo
Istun takapihalla ja selailen tietokonettani. Aa, taas uusi pelipyyntö
. Huohottelen yksin. Etsin taskustani sytkärin, jotta voin sytyttää tupakan joka on jo huulillani. Tunnen kuinka täytän keuhkoni sillä kaikella paskalla mistä terkkari aikoinaan oli varoittanut. Ihana tunne, kun voi vain olla. Selailen lisää facebookkiani ja naureskelen parille hauskalle päivitykselle. Kokeilen tehdä savurenkaita tupakalla, joka on sormieni välissä. En ikinä onnistu siinä, enkä tule onnistumaan. Huomaan, että minulle tuli viesti, mutta ihmettelen miksi se ei näy chatissä. Kavereiden viestit näkyvät, joten lähettäjä ei ole mun kaveri. Aukaisen viestin ja alan lukemaan.
Suu loksahti auki, mutta jatkoin silti lukemista. Tuli todella yllätyksellinen viesti. En ole odottanut tuota viestiä moneen vuoteen. Olin jo unohtanut koko ihmisen ja siirtynyt eteenpäin ainakin jotenkin. Olin jo lopettanut lukemisen, mutta silti tuijotin ruutua. Ruutua joka oli täynnä asioita, joita olin miettinyt vuosien mittaan. Havahduin vasta, kun tunsin poltteen sormissani. Olin unohtanut palavan tupakan käteeni. Kirosin yksin hetken kipua sormessa. Keneltä viesti oli? Viesti oli mun entiseltä parhaalta kaverilta, josta en ollut kuullut moneen vuoteen mitään. Oon tö
rmännyt ihmiseen pariin otteeseen, ja oon aina saanut hirveen vihaisen mulkaisun siltä. Viestissä hän kertoi ikävö
ivänsä minua ja toivoi, että voitaisiin olla vielä kavereita. Tän kahden vuoden aikana mitä ei olla oltu kavereita, olen saanut monelta kuulla, että miksi ei olla kavereita?
Mun oli pakko vastata. En ole kumminkaan niin kauhea ihminen. Laskin siniset kynnet näppäimistö
lle, ilman että tiesin mitä aijon kirjottaa takaisin. Tuijotin kuinka kirjotin sanasta toiseen huomaamatta. En tiennyt mitä ajatella, mitä sanoa taikka miten reagoida. Asia järisytti mun maailman hetkessä. Mun kaikki, mitä olin tähän asti rakentanut vain kaatui. Kuin tsunaminuhrit olin paniikissa. Kirjotin kuinka asiat on muuttunut, ja kuinka en tiedä mitä sanoa. En oikeasti tiennyt. Pahinta oli se, että siinä ei ollut ketään auttamassa mua. Olin aivan yksin. Tuntui siltä, että elämäni muuttui pokeriksi sen myö
tä kun painoin ''lähetä''-nappia. Pokeriksi, jota en osannut pelata. Riskipeliä, just semmmosta.
Jos kysyisin äitiltä mitä teen? Unohdanko menneet, ja elän hetkessä? Hän vastaisi: ''Kuuntele sydäntäsi'' Entä jos sydän sanoo yhtä ja järki toista? Entä jos en edes omista sydäntä enää? Jos kysyisin Annikalta neuvoa, hän sanoisi: ''Tee mitä teet'' No mitä teen? En jaksanut enää miettiä, ajattelin sulkea tietokoneen ja mennä sisälle. Olin niin hermostunut, että oli pakko sytyttää vielä yksi tupakka. Päätin kokeilla savurenkaita vielä kerran. Onnistuin vihdoinkin. Oon harjoitellut niitä viimeiset kolme vuotta. Just tällä hetkellä sen opin. Ehkä se oli merkki? Ehkä oon vaan nyt seonnut ihan kokonaan?
xoxo: Nimo
Hietsu. Istuin rannalla ystävieni kanssa, ja puhuimme kaikkea maan ja taivaan väliltä. Katsoin ympärilleni ja huomasin kuinka yksi ystäväni näytti niin rakastuneelta. Hän kertoi minulle, että oli tavannut yhden pojan koulussa. Kertoi kuinka ihana hän on yms. Kuuntelin niinkuin ystävät tekee ja kehotin häntä olemaan kerrankin onnellinen. Ystäväni kertoi, että hänen tämä poika on tulossa hengailemaan meidän kanssa hietsuun. Ajattelin, että hyvä vaan, sillä voisin vähän kattoa sitä onko hän ystäväni arvonen? Kuulen kuinka prätkän ääni tulee lähemmäs ja lähemmäs. Ystäväni kiljasee ja kuiskasee mulle: Tuolla se on.
Katson taakseni, ja hetki on kuin elokuvista. Prätkän päältä nousee lihaksikas mies, jolla charmikkuus säteilee kaikkialle. Olin hetken jopa kateellinen mun ystävälle, mutta olin ilonen että juuri hän oli pojan bonggannut. Ystäväni meni moikkaa tätä poikaa ja he näyttivät maailman suloisimmilta. Kävelivät käsi kädessä hakemaan jäätelöä, jonka jälkeen he tulivat moikkaamaan meitä. Ystäväni ja tämä poika istuivat saman pyyhkeen alle ja tuijottivat vähän väliä toisiaan. Poika tarjosi tytölle huppariaan, kun tuli illemmalla kylmä. Mä tajusin sen just sillä hetkellä, molemmat on rakastunut toisiinsa. He näyttivät niin täydelliseltä, kun kiehnäsivät ja kiusasivat toisiaan.
Huomasin ison eron itsessäni ja muissa kavereissani, kun tämä mun ystävä esitteli poikaansa, olin ainoa joka ei ollut kateellinen. Tai ainoa joka ei valittanut siitä viiden minuutin välein: ''Miksi mulla ei ole tuollaista poikaystävää!'' Olin ainoa, joka osasi iloita kaverin puolesta. Uskon että se on vaikeata, mutta ei pitäisi olla niin vaikeata. Ihmisille ei nähtävästi riitä mikään, koska olin myös ainoa jolla ei edes ollut poikaystävää.
Katson mun ympärille ja tajuan: Miksi mä oon aina pariskuntien ympäröimänä? Tämä mun ystävä joka rakastui, oli mun viimeisiä sinkkuystäviä. Hänkin antoi minulle bänät ja löysi ''elämänsä rakkauden'' Tulin kotiin ja mietin vain miksi mä oon aina se joka on yksin. Vilkasin kalenteria, ja säikähdin kun tajusin, että juhannus on pelottavan lähellä. Mä oon alkanut vihata juhannusta, koska siitä on mun silmissä tullut jonkinlainen pariskuntien juhla. Joka juhannus saan kuulla siitä kun on vuosi vierähtänyt ja olen vieläkin sinkku. Joka juhannus kaikki mun varatut ystävät ottavat haasteeksi etsiä mulle kesäheila. Mä vihaan sitä.
Tiedän, että ystäväni vain tarkottavat hyvää mutta mä oikeasti nautin siitä että on vain minä. Välillä. Just semmoisina pyhinä kun juhannus toivoisin, että vierelläni on joku joka pelastaisi minut joka vuotisesta kidutuksesta. Mutta kyllä minä Nimo Samatar olen tänäkin juhannuksena sinkku, niinkuin viime ja sitä edellisenäkin.
xoxo: Nimo
Rankka päivä takana. Menin makaamaan sängylle siinä toivossa, että nukku-matti tulisi piipahtamaan. Kuulin kuinka jenkkisänkyni natisi, kun käänsin selkääni. Tuijotin kelloa, joka juuri löi keskiyötä. Löysin vihdoin täydellisen asennon ja tunsin kuinka kehoni rentoutui. Tuntui siltä, että olisin höyhenen kevyt. Peitto lämmitti ihanasti, tuntui kun olisin vaipunut uneen. Muistui mieleen, että mulla on vieläkin eräs kirja lukematta. Mun oli pakko nukkua, mutta kirja huusi nimeäni kirjahyllyssä. En voinut vastustaa, ehdin myöhemmin nukkua. Halusin saada tarinaan jonkinlaisen lopun. Raahasin itseni ylös ja laahustin yökkäreissä olohuoneeseen hakemaan tämän kirjan.
Etsin kohdan, josta vilkkui pokemonkortti jota käytän kirjamerkkinä. Jotain hyötyä niistäkin. Aloin lukemaan. Niin paljon kun kirjottamisesta tykkäänkin, niin lukeminen tulee vahvana kakkosena. Tuli mieleen ajat jolloin lukeminen pidettiin meidän keskuudessa nörttien hommana. Se joka luki muuten kuin kokeisiin oli luuseri. Kävin kirjastosta lainaamassa kasan kirjoja ja piilotin ne syvälle juuri ostetun laukkuni pohjaan. Piilotin ne muilta, koska en halunnut olla luuseri. Se jolle nauretaan kun kävelee koulun käytävillä lukien 500 sivuista dekkaria. Se jolle äidinkielen tunneilla annetut ns. pakko lukemiset on unelmaa. Kun totta puhutaan mä oon juuri se. Tein sen minkä parhaiten osasin, piilotin itseäni itseltäni.
Lukeminen nähdään niin monella eri tavalla: äidin mielestä minusta tulee viisaampi mitä enemmän luen, siskon mielestä olen nörtti. Mä rakastan lukea ja painua herkeksi sen päähenkilön kenkiin. Päästää hetkeksi tästä maailmasta irti ja lukea luvusta toiseen. Mikä vaan kirja ei uppoo muhun. Se on vähän niinkuin kaikilla on oma tyyli pukeutua, mulla taas on oma maku kirjojen suhteen. Rakkaustarinat on parhaita, kun voit tuntea sen kaiken rakkauden kirjasta läpi. Sen kaiken rakkauden mitä mun elämästä puuttui. Tosin oon rakkaustarinoitten avulla ymmärtänyt paremmin rakkauden ja rakastamaan. Kun luet kirjaa niin sulla ei ole mitään hajua, miltä päähenkilö näyttää. Sä kuvittelet siitä ihan omanlaisensa omassa päässä. Eikä sitä kuukaan muuta, kunnes joku pelle keksii tehdä siitä kirjasta elokuvan.
Mua harmittaa kun oon niin monta vuotta hiiviskellyt kirjastosta kotiin kirjat piilossa. Se oli aikaa jolloin esitin jotain mitä en ole, jotta muut pitäisivät minusta. Nykyään kävelen katuja pitkin ylpeänä romaani kainalossa. Jos olen luuseri taikka nörtti sen takia. Niin sit mä kai oon.
xoxo: Nimo
Mitä tapahtuu, kun tyttö joka ei ikinä osaa pitää turpaansa kiinni koskaan onkin sanaton?-Ei mitään. Mulla on ongelma, joka on niin iso mulle, että kun näin sen menin ihan sanattomaksi. Voin oikeasti sanoa, että en ikinä osaa olla hiljaa. Niin kuin aikaisemmin sanoin niin sanon mitä sylki suuhun tuo, ilman että mietin ketä se loukkaa jne. Jälkeen päin saatan katua sanojani taikka joudun pyytelemään anteeksi. Kun riitelen jonkun kanssa, en osaa olla se joka on hiljaa ja kuuntelee. Mun on pakko sanoa ne viimeiset sanat. Musta tuntuu, että olen syntynyt suureksi suuksi. Olen aina sanonut itselleni, että: ''Ken suunsa pitää kiinni, se kärsii eniten''. Jos asiat pitää sisälllään niin satutat vain itseesi. Se on vapauttavaa sanoa mitä ajattelee. Vihaan sitä, että ihmisiä rajoitetaan jopa puheessa. Jo pienenä opetetaan, että mitä saa sanoa ruokapöydässä ja mitä ei. Mun kaverit varmaan on ihan kauhun partaalla, kun aina mulla on jotain sanottavaa johonkin. Vaikka olisi kyse ufoista taikka liito-oravista. Ehkä se on ne geenit, koska oon semmoisesta suvusta josta lähtee sukukokouksena eniten ääntä. Meillä tavallinen keskustelu voi olla välillä toisilleen huutamista.
Mä näin eilen asian, joka sai mut sanattomaksi. En saanut sanottua mitään, en yhtään mitään. Aivot vain yhtäkkiä sammuttivat valot ja päätti olla toimimatta. Asia loukkasi minua niin paljon, että en vain yksinkertaisesti keksinyt miten reagoida siihen. Toisaalta mulla ei ole syytä olla asiasta loukkaantunut. Mä välillä ajattelen, että olen erilainen kun muut naiset. Välillä taas havahdun kuinka samanlainen olen kun muut naiset. Yhtä tunteikas, yhtä dramaattinen, yhtä haavoittuvainen. Olen aina ollut yksi jätkistä, mutta jokin mussa on samaa mitä kaikissa naisissa. En kestä nähdä miestä, jota joskus meinasin rakastaa toisen naisen kanssa. Tottakai, se on päässyt yli ja jatkanut niinkuin minäkin. Häiritsevintä tässä eniten oli, että toinen nainen on yksi parhaimmista kavereistani.
Miten sun pitäisi siinä vaiheessa toimita? Olisi tehnyt mieli käyttäytyä kuin leijona ja hypätä kimppuun, mutta hiljensin itseni. Olin vain paikoillani ja tuijotin. Olin hiljaa. Yleensä kun näen jonkun mun ex-poikaystävä ehdokkaita nykyisen kanssa, niin aina etsin naisesta vikoja. Jotain syitä miksi olen taikka olin parempi kun hän. Musta tuntuu, että jokainen nainen tekee niin. Juoruilee siitä parhaalle ystävälleen ja nauraa yhdessä naisen vijoille. Mitä tehdä kun se nainen jolle pitäisi nauraa onkin sun hyvä ystävä? Ensimmäinen ajatus oli hyökkäämisen jälkeen saada jonkinlainen selitys. Kumminkin tää mun ystävä tiesi kuinka paljon siitä miehestä välitin. Sanotaan, että ''Kaverin eksään ei kosketa'' Loppupeleissä kaikki on niin itsekkäitä, että ei välitä ketä loukkaa. Kunhan itsellään on asiat hyvin.
Mä oon kumminkin sen verran vahva, että mua ei semmonen kaada. Pisti vain sanattomaksi. Tällä hetkellä kun olen jo kotona, mulla on paljon sanottavaa. Paljon sanottavaa etenkin tälle mun ystävälle.
xoxo: Nimo
Heräsin aamulla ja juoksin suoraan katsomaan postiluukusta: Onko suosikki jo tullut? Ei ollut, keitin kahvit ja odotin että se tulisi. Olen odottanut sitä niin kauan ja tehnyt sen eteen niin paljon. Odottaminen alkoi kyllästyttää ja ajattelin, että se tulee kun tulee. Kirjauduin sisään mun bloggeriin ja ihmettelin yhtäkkistä lukija ruuhkaa. Tuli kommentti: ''Luin sen jutun mikä on susta tehty Suosikissa..'' En lukenut enempää, vaan juoksin pihalle katsomaan olisiko se jo tullut.
Siellä se oli muiden laskujen seassa. Kiljahdin ja en voinut odottaa että löydän sen sivun missä on mun kuva ja mun tarina. Vaikka itse olen sen toimittajan kanssa kirjoittanut, niin se näytti ihan erilaiselta painettuna. Selailin lehden läpi ja luin kirjotukseni ainakin 5 kertaa ennenkun tajusin kuinka siistiä tää koko projekti on ollut. Tää on ollut ehdottomasti askel lähemmäs mun unelmaa. Olen kertonut mun tarinan koko Suomelle. Olen päässyt tekemään sitä missä olen hyvä, eli kirjottamaan. Yhteistyö toimittajan kanssa jolla on monen kymmenvuoden työkokemuksen kanssa koko tekstin kirjotttaminen on ollut mitäkin vuoristorataa. Samanlainen tunne mikä tulee kun menee vuoristorataan on pyörinyt mun vatsassa koko projektin ajan. Hienointa oli se, kun toimittaja kertoi että koko Suosikin toimitus lueskelee mun blogia ja kehotti mua jatkamaan kirjottamista. Se oli jotenkin tosi kiva, saada kehuja niin kokeneelta ihmiseltä. Itse haluisin toimittajaksi jonain päivänä, niin tuntu hyvältä nähdä toimittajan työ niin läheltä ja ylipäätään tehdä oikean toimittajan kanssa juttua. Paras kommentti tähän mennessä on kyllä tullut mun luokkakaverilta, joka laitto mulle viestiä näin: ''en pääse susta eroon kesälläkään ku tuut postilaatikostaki sisää :D miss u ! ♥ '' Jotenkin tosi suloisesti sanottu Sonja!
Päästään kohtaan missä ihmiset miettii miksi olen kirjottanut niin ison asian lehteen, koska mä olen kyllästynyt siihen, että ihmiset kyselee: Miksi otit huivin pois? Nyt kaikki sen tietää. Enkä voisi olla yhtään onnellisempi, että mun ei tarvitse enää selitellä mun tekoja. Olen saanut yhden painavan kiven sydämeltäni pois. Mikään ei voi olla hienompaa tällee kirjoittajana katsoa kun sun kirjottama teksti on mustavalkosena niin suositussa lehdessä. Olen ylpeä itsestäni.
Koko projektissa mua jännitti eniten kuvaukset. Stressasi ihan hirveesti, koska oonhan mä tottunut olemaan kameran edessä, mutta vaan kaverit on ollut kameran toisella puolella. Tottakai, on koulukuvaukset, mutta ne on ihan erilaiset kun nuo kuvaukset mitkä mulla oli. Musta tuli tosi ujo, vaikka en yleensä ole. Kuitenkin saatiin otettua jonkinlaiset kuvat lehteen. Nyt ihailen itteeni sivun kokoisena ja toivon että te kaikki lukisitte mun tarinan Suosikista.
xoxo: Nimo
Heräsin tänä aamuna, yhtä väsyneenä kun koulu aamuisin. Kesäloma ja silti jouduin herätä kello kahdeksan. Mitä varten? Koska olin luvannu Annikalle, että lähden sen kanssa kirpputorille Vallilaan. Sain itseni hirveellä vaivalla raahautumaan bussiin. Ehdin juuri istahtaa, ja bussi lähti käyntiin. Moottorista lähti enemmän ääntä, kun rääkyvästä pikkulapsesta. Mä olen miettinyt monesti, että voisi nukkua bussissa. Mutta en ole pystynyt, se ei vaan onnistu siinä kaikessa hurinassa. Muutenkin mua ahdistaa ajatus nukkua vieraassa ja liikkuvassa paikassa. Bussissa oli mun lisäksi pariskunta ja semmonen vanha mies. Mä siinä lepuuttelin silmiä, kun yhtäkkiä takaani kuului tervehdys.
Olin muutenkin äreä niinkuin yleensä aamusin. Käännyin katsomaan kuka uskaltaa häiritä mun nokosien ottoa. Se oli se vanha mies, josta aikasemmin mainitsin. Nostin vähän kulmiani, sillä en tuntenut tätä miestä. Ystävällisesti kumminkin tervehdin takaisin. Tämä mies kumminkin sai ajatuksen istua viereeni. Muutenkin mun mielestä pääkaupunkiseudun bussien penkit on aivan liian pieniä. Joten ahdistuin jopa ajatuksesta, että vanhan viinan hajuinen vanha mies istuu vieressäni. Meidän reidet oli kiinni toisissaan, koska muuten mies ei olisi mahtunut istumaan. Onneksi minulla oli aurinkolasit päässäni, sillä mies ei nähnyt minun silmien pyö
ritystä joka tuli vahingossa kun hän vilkuili minua päin.
Mies oli vanhempi kun isäni, mutta silti huomasin kuinka hän katseellaan riisui minut. Hyi, halusin vain paeta tilanteesta, mutta en voinut sillä istuin ikkunapaikalla. Mies alkoi kysellä minne olen menossa ja mitä kuuluu yms. Yritin pitää keskustelun lyhyenä. Mies kuitenkin jatkoi selittämistä, kunnes hän kysäisi: '' Mistä sä oot?'' Mietin hetken mitä vastaisin, mutta sitten päätin nokkelasti sanoa ''Suomesta''. Huomasin kuinka mies hermostui, sillä hän tiesi että en ole Suomesta. Ainakin luuli tietävänsä, koska mähän olen Suomesta. Miehen äänensävy nousi ja hän huudahti: ''vitun viisasteleva neekeri, sä et voi olla Suomesta kun oot noin tumma'' Mulla iski paniikki, sillä en ole muutenkaan halunnut aloittaa keskustelemaan mun asioista jonkun ihan vieraan kännisen miehen kanssa. Kuitenkin hymyilin vittuilevasti ja en sanonut koko loppumatkaan mitään, vaikka hän huuteli kaikkea minulle. Tuijotin vain matkaani ja laskin minuutteja, että millon olen perillä. Hetken ajatukset olivat ihan muualla. Mies koski olkapäätäni ja havahduin, että olen vieläkin tässä samassa kiusallisessa tilanteessa. Se kosketus jotenkin ahdisti minua niin paljon, etten saanut kunnolla happea. Kun niin hyvä ilmastointi onkin nykyään busseissa. Meinasin alkaa itkemään, kun tiesin että ei ole ulospääsyä. En ollut vieläkään sanonut miehelle mitään, kun bussikuski huudahti ''Ulos'' Toivoin että hän tarkotti minua, sillä olisin tehnyt mitä vain, että pääsen pois tilanteesta. Mun onneksi kuski tarkotti miestä, joka oli ahdistellut minua koko bussimatkan. Olin onnesta soikeana, kun pääsin nauttimaan loppumatkasta ilman miehen haisevaa hengitystä. Mies oli todella ärtynyt ja huusi minulle vielä kerran muutamat neekerit.
Nyt kun pääsin kotiin, mietin vain miksi ihmeessä mä en sanonut mitään kun mies haukkui minua neekeriksi? Mun olisi pitänyt keksiä jotain tosi viisasta takaisin, mutta en. Olin hiljaa. Yleensä sanon kaiken mitä sylki suuhun tuo. Ehkä ihan hyvä vaan, etten lähtenyt haastamaan riitaa. En muutenkaan ymmärrä, miksi vanhat miehet tulevat iskemään liian nuoria tyttö
jä? Mun mielestä se on sairasta. Mä kuljen joka päivä bussilla kaikkialle, ja toivon että vastaavaan tilanteeseen en joudu enää koskaan.
xoxo: Nimo
Tiedätkö ne hetket, kun haluaisi olla vain itsekseen? Yksin. Ilman, että kukaan on siinä. Omien ajatuksien ja itsensä kanssa. Se on ihana hetki. Mulla on ollut niitä hetkiä tässä monta päivää. En halua tarttua puhelimeen ja kysellä missä kaverit menee. En halua. Haluan olla vain yksin. Mun ei tarvitse huolehtia kenestäkään paitsi itsestäni tällä hetkellä. Just sitä mä oon kaivannu. Yksinäisyyttä.
En tiedä mikä mulla on, mutta musta tuntuu niin pieneltä ihmisjoukon keskellä. Sen takia haluun olla yksin. Voin olla yksin iso ja mahtava. Ilman, että kukaan tai ketään keskeyttää mun ajatuksia. Kesäloma alkoi ja pitäisi olla rannalla makoilemassa. Pitäisi olla ottamassa rusketusta kavereitten kanssa, mutta ei. Istun himassa ja mietin. Mietin kuinka lentokone pysyy ilmassa ja kuinka minusta on tullut näin yksinäinen? Mietin ihan mitä haluan ilman että kukaan tietää mitä ajattelen.
Nyt mulla on aikaa itselleni. Tällästä ei ole ollut varmaan kolmeen vuoteen. Aina meen ja tuun. Koskaan en ehdi olla vaan itseni kanssa. Nyt vihdoin kun mulla on aikaa, niin tutkin mun vanhaa päiväkirjaa. Olen siis kirjottanut päiväkirjaa niin kauan kun muistan. Se on ollut mulle tapa selvitä asioista ja ylipäätään elämästä. Kun avasin vuosia vanhan vihkosen, haistoin pölyn ja muun epämääräsen lian. Tuntu siltä kun olisin lukenut jonkun toisen päiväkirjaa. Ei voi olla mun omia tekstejä. Tosi outoa, kun kirjottaa tarpeeksi paljon niin vähitellen unohtaa ne omat kirjotukset. Tosin mun päiväkirjassa oli vain huolia. Ajan mittaan huolet unohtuvat ja muuttuvat. Sama on käynyt mun päiväkirjan kanssa. Surun saattoi haistaa jopa alkumetreillä.
Silmiini iski kirjoitus, jonka kirjotin 11-vuotiaana kun mulla ja isälläni oli tosi huonot välit: ''Se katsoo mua. Se katsoo mua vihaten ja sureten. Se murhaa mut katsellaan. Se ei pidä minusta kun en halua muuttaa sen luo. Se on mulle kuin muukalainen, miten uskallan olla sen talossa oma itseni. En halua olla edes sen lähellä. Se on isäni.'' Luin monta kertaa tämän saman kohdan. Jotenkin tunsin sen surun mitä tunsin silloin. Huomaan kuinka paljon pelkoa ja epätietoisuutta tossa tekstissä on, koska käytän se-muotoa omasta isästäni. Mulla oikeasti tuli monesti kyyneleet silmiin, kun luin monia saman tapasia kirjotuksia ajalta jolloin olin pieni lapsi. Ainakin minun piti olla lapsi, joka ei tiedä mistään mitään. Jonka elämäntyö oli vain olla lapsi. Huomasin kuinka multa oltiin riistetty niin iso asia, se lapsuus joka jokainen ansaitsi. Mietin niin pienenä niin suuria asioita.
Olin saanut vangittua myös monia välirikkoja tosi tärkeiden ystävien kanssa päiväkirjaani. Se oli jotenkin hauska lukea näin jälkeen päin, kun oikeasti luulin etten pärjää ilman heitä. Silloin uskoin siihen kovasti, koska ystävät oli ton ikäisenä tärkeintä maailmassa. Tämä kirjoitus on ajalta jolloin olin 13-vuotias ja paraskaverini lopetti ystävyytemme kun hänen uusi poikaystävänsä ei pitänyt minusta: '' Miksi helvetissä jonkun pojan takia pitää rikkoa vuosia kestäneen ystävyyden? Aika itsekästä. Ei ne kumminkaan ole kauaa yhdessä helvetin teinikaksviikkoo-suhteet. Tiedän, että heti kun he eroavat paraskaverini tulee tarvimaan minua. Mitä sitten kun minua ei olekkaan enään siinä auttamassa? Mutta mitä mä nyt teen? Kun ei ole ketään samanlaista ihmistä kun hän. En pysty elämään ilman häntä. En oikeasti pysty'' Jälkeen päin mietin vain, että kuinka paljon muuta on elämässä kun tämä mun kyseinen ystävä. Kuinka paljon parempaan mä pystyn kun tämä mun ystävä. Olin jotenkin niin tyhmä, mutta samalla tosi musertunut. Nyt voin sanoa, että kyllä mä pärjään yksinkin.
Mielettömiä juttuja oon kirjotellut päiväkirjaani, joita en ole edes muistanut. Joitakin juttuja en haluisi edes muistaa. Ei kaikki ole tosiaan vaan suruja. Kyllä pari iloakin löytyy sieltä, ne ei vaan ole niin tunteikkaita. Mun pitää useammin olla ihan vain itsekseni, jotta voin kirjottaa päiväkirjaani, niinkuin ennen. Jotta selviän tästä kiireisestä elämästä. Yleensä en ehdi edes tekemään yhtikäs mitään. Hirveä kiire vaikka ei ole kiire mihinkään.
xoxo: Nimo
Miten nyt sen sanoisin parhaiten? Mä olen ihastunut. Ihan oikeasti tämä on ihan uskomaton tunne, kun en ole varmaan vuoteen tykännyt kenestäkään jätkästä näin paljon. Hui, perhoset mitkä virtaa mun vatsassa kun edes mietin mun ihastusta. Tunnen ne tällä hetkelläkin. Hushus, en halua vaipua epätoivoon.
Mitä hittoa, kyllähän kaikki ihastuu. Mutta tää on ihan erilaista, koska olen yllättänyt itseni taas kerran. Hetken jopa luulin tuntevani itseni, mutta ei. Menin ihastumaan tummaihoiseen. Tämä ei ole yhtään minunlaista. En mä oikeasti ole pinnallinen ihminen, kun sillä ulkonäö
illä ei ole sinänsä väliä. Mutta mä luulin että tiedän millaisiin jätkiin yleensä uppoan. Mutta olin väärässä. En ole ikinä katsellut tummaihoisten miesten perään, ei sen takia että ne on tummia vaan koska ne ei vaan ollut mun juttu. Mutta tässä ihmisessä mahtavinta on se sisälmys. En puhu nyt mistään sisäelimistä, vaan sen luonteesta. En uskonut, että joku ihminen voi olla ulkö
näö
llisesti ihan eri luokkaa, mutta heti kun sen kanssa alkaa puhumaan niin vaan uppoaa. Huomasin myös, että kun jätkä on täydellinen sisältä niin näet sen eri tavalla. Ajan mittaan se alkaa olemaan hyvännäköinen sinun mielestä.
Ihmiset aina sanoo, että ei ulkonäöllä ole väliä, mutta kyllä sillä on. Kun katson taaksepäin huomaan, että kaikilla mun miehillä jonkinlainen sama piirre. Voi olla hiusten väri taikka luonteenpiirre. Sitä paitsi kun näet jonkun miehen niin näet vaan sen ulkoapäin. Niin miten voit kiinnostuu jos ulkokuori ei miellytä? En tosiaan tiedä, olen taas kerran yllättänyt itseni. Ehkä se on se, kun olen vihdoin antanut mahdollisuuden jollekkin samaa rotua edustavalle ihmiselle. Niin yllätynkin, että kaikki eivät olekkaan kusipäitä.
Välillä mä tuomitsen ihmisiä vähän liian nopeasti, mutta se on vaan jonkinlainen puolustautumismekanismi. Sanotaan, että ''kun yksi tekee, kaikki kärsii''. Vähän semmonen tilanne. Olin väärässä, myö
nnän sen itselleni ja samalla myö
s teille kaikille. Ei kannata tuomita ihmistä liian aikasin. Taikka uskoa mitä muut sanovat siitä. Mun laiva on tällä hetkellä lastattu täyteen perhosia, ja voin sanoa olen onnellinen, että niin kävi. En tiedä tuleeko tästä mitään? Enkä tosiaan ole hyppäämässä heti naimisiin tän mun uuden ihastuksen kanssa. Sanotaan, että toivon parasta ja pelkään pahinta.
Rakkaudella: Nimo
Olin juuri menossa nukkumaan kun tuli mieleen se, kun sanoin parhaalle ystävälleni Annikalle pari vuotta sitten, että meidän elämästä pitäisi tehdä elokuva. En usko, että kenenkään elämä on taikka ollut niin draamaattisesti sekaisin. Ainakin silloin uskoin kovasti siihen. Elokuva olisi draaman, komedia ja toimintaelokuvan sekoitus. Monet naurut ja itkut olisi kiva saada videolle.
Ollaan oikeasti oltu Annikan kanssa ihan kauheita kakaroita. Millon mitäkin. Kerran löydettiin itsemme poliisiauton kyydistä ja seuraavana päivänä koulun vessassa tupakalla. Mua oikein surettaa, kun muistelen taakse päin kuinka kauheita ollaan oltu joillekkin ihmisille. Muistan kuin eilisen kun kävimme monistamassa historiankokeet, kun oli seuraavana päivänä sama koe. Siinä oli kiva juosta vahtimestaria karkuun, kun jäätiin kiinni. Muistan kuin eilisen kun maalasimme vihaamamme tytön uudet mustat kengät valkoisella maalilla, eikä ikinä myönnetty että se oli meidän tekosia. En kauheasti ole siitä ylpeä, mutta se tuntui silloin hauskalta teolta. Muistan kuin eilisen kun soittelimme epätoivoisina joka yö pilapuheluita ihastuksillemme. Etsimme tuntikausia puhelinluettelosta heidän numeroita, ja lopulta saatiin ne numeropalvelusta. Meidän ihastukset ei varmaan vieläkään tiedä, että oltiin kaiken takana.
Ihan ihmeellisen monia sanoinkuvaamattomia hetkiä mahtuu kuuteen vuoteen. Sen takia olen vieläkin sitä mieltä, että musta ja Annikasta pitäisi tehdä elokuva. Parhain kohtaus olisi varmaan se, kun karkasimme Karkkilaan ja olimme siellä kun mitkäkin turistit. Se elokuva pitää tehdä ennenkuin meistä tulee vanhoja ja ryppyisiä. Muistan vieläkin kun Annika oli suloinen ja viaton, voin sanoa nyt että loin monsterin. Ne jotka miettivät miksi just Annika on mun paras ystävä? Aloita teksti alusta, niin tiedät miksi.
Mä olen vieläkin tänä päivänä samanlainen kun niinä aikoina jolloin teimme yhdessä kaikkea tyhmää. Annika taas löysi rinnalleen elämänsä miehen ja rauhoittui. Välillä harmittaa, koska mä haluaisin joitakin hetkiä Annikan kanssa takaisin. Mun täytyy vain kaivaa se sisäinen monsterin Annikan sisältä ulos. Tosin poliisiautoon en enää astu. Se on aivan perseestä kun oikeasti kasvaa ihmisenä vuosien mittaan paljon viisaammaksi, niin mikään ei tunnu enää samalta. Mitä ikävöin eniten meidän ystävyydessä? Sitä aikaa kun Annika soitti itku kurkussa ja sain hänet piristettyä. Mulla on jotenkin aina niin arvokas fiilis, kun tiedän että se paha mieli lähti pois mun takia. Jotenkin on semmoinen tunne, että mä olen tärkeä. Että hän soitti just mulle, eikä kellekkään toiselle. Sitä mä kaipaan eniten.
Rakkaudella: Nimo
