sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Tarina rakkaudesta



Mä olin tyttö, joka ei uskonut rakkauteen. Miksi? Koska mä olen avioerolapsi. Elämäni
ensimmäinen mies ei koskaan rakastanut mun äitiä. Jätti hänet yksin viiden lapsen kanssa, jättäen perässään keittiön pöydälle avioeropaperit. Mä katsoin vierestä, kuinka äitini pärjäsi ilman rakkautta. Rakkautta elämänsä mieheltä.

Mä uskoin pärjääväni myös. Mä olin tyttö, joka ei koskaan lähde treffeille, koska ei osaa syödä haarukalla ja veitsellä oikein. Mä olin tyttö, joka ei myöskään lähde leffaan kanssasi, sillä ei osaa olla kahta tuntia hiljaa. Mä olin tyttö, joka ei lähde kahville, sillä vihasi kahvia.

Nämä kaikki olivat vain tekosyitä. Sillä mä pelkäsin rakastaa.

Mä olin tyttö, joka ei koskaan soittanut takaisin. Mä olin tyttö, joka vain nauroi katsoessaan Titanicia. Mä olin tyttö, joka sanoo sinulle kylmänviileästi kiitos, mutta ei kiitos kun puhuttiin seurustelusta. Kunnes, tapasin Jonin.

Nimomaisesti mä olin Jonille aluksi yhtä kylmä kuin pakastin.
Mutta hän ei luovuttanut. Päivä toisensa jälkeen Jonista tuli vaan tärkeämpi ja tärkeämpi mulle. Pian hän oli poikaystäväni, mutta sen lisäksi paraskaverini.

Mä en todellakaan sano, että meidän suhde on ollut pelkkää iloa, sydämiä ja sateenkaaria. Kenenkään suhde ei ole. Jos väität niin, todennäköisesti valehtelet itsellesi.

BB-taipaleeni jälkeen mä pidin kynsin ja hampain kiinni mun yksityisyydestä. Mä en jakanut mihinkään kuvia Jonista, tai paljastanut mitään meidän suhteesta. Se kiinnosti aivan liian monia ihmisiä, joilla ei ollut asiaan mitään osaa ja arpaa. Päivittäin mun blogi täyttyi uteluista, että ollaanko vielä yhdessä.

Mutta nyt mä olen valmis kertomaan teille. Esittelemään teille mun poikaystävän, mun parhaan kaverin ja mun elämän miehen. Kiitos Joni, kun opetit mut rakastamaan.

Voit katsoa aiheeseen liittyvä video, jonka julkaisin tänää tästä.

xoxo: Nimo

torstai 11. joulukuuta 2014

Rasismi ei ole väriä


Tämän tekstin ei pitänyt tapahtua. Tämä on juuri sellainen teksti, joka on vain pakko tapahtua. Ei millään tavalla suunniteltu, mutta inspiraatio on niin suuri etten yksinkertaisesti voi pysäyttää sormiani näppäilemästä. Tämä on myös sellainen kirjoitus, jonka jälkeen saan minulle jo vuosien ajan tutuksi tulleen ''yrität olla suomalainen''-kommentteja. Asia ei ole näin. Mä olen ylpeä juuristani, ja verestäni.

Luin Roosan kolumnin matkastaan Afrikaan. Tämä kolumni sai minut inspiroitumaan. Tämä kokemus herätti minussa paljon vanhoja muistoja ja ajatuksia.

Minä olen 19-vuotias toisen polven maahanmuuttaja. Se tarkoittaa siis sitä, että mun vanhemmat ovat tulleet Suomeen 90-luvun alussa pakolaisina paeten Somalian sisällissotaa. Mä olen myös uskovaismuslimiperheen kasvatti. Atk-insinöörin tytär ja viiden lapsen kotiäidin avioerolapsi.

Tämä kaikki kertoo siitä, että mä olen ollut aikoinaan pahasti kahden identiteetin välissä. Synnynnäisen suomalaisen sisukkuuden ja afrikkalaisen eksoottisen veren sekoitus. Pointti ei nyt ole tämä, mutta Roosan kirjotus herätti minussa paljon muistoja.

Muistan, kun olin 11-vuotias ja isäni huusi minulle pää punaisena: ''Miksi sinulla on vain suomalaisia kavereita? Et sinä saa olla heidän kaveri, he ovat valkoisia. Sinä et ole yksi heistä. Sinun täytyy olla naapurin Maryamin kanssa enemmän tekemisissä ja pitää yhtä''. Mietin paljon sen ikäisenä, että mitä väliä leikinkö pihalla naapurin somalitytön Maryamin kanssa vai supisuomalaispojan Leevin kanssa? Nopeasti mä tajusin, että heidät erottaa sukupuolen lisäksi väri.

Väriero. Se historiallisesti pitkään ihmisjoukkoa jakanut asia, joka vielä tänä päivänä näkyy sekä Suomessa, että maailmalla. Se, se ero oli.

Isäni oli hyvin tiheän somaliyhteisön jäsen, joka kokoontui aina milloin kenenkin luo. Yleensä juotiin teetä, puhuttiin jalkapallosta, ja jauhettiin niin sanottuja miesten juttuja. Harmittavan usein myös puhuttiin suomalaisista, ei niinkään suomalaisina vaan valkoisina. Mä en yritä millään tavalla mustamaalata omaa isääni. Musta Barbaaria lainaten: ''Mulla on jo Suomen vaikein työ, mä oon musta mies''.

Jälkeenpäin ajateltuna, yritettiin sotia rasismia rasismilla. Tultaa tulella. Mutta, se ei mielestäni ole mikään ratkaisu.

Mulla on jonkin verran tummia suomalaissyntyisiä kavereita, jotka voivat vannoa, ettei olisi koskaan kokenut rasismia Suomessa. Valitettavasti mä en ole yksi niistä.

Minä olen 9-vuotiaana saanut melkein kaljapullosta päähän nelikymppiseltä kyläjuopolta ja perään kuullut sen kuuluisan N-sanan. Minä olen tyttö, joka kuulee tänä päivänä päivittäin omassa blogissaan ihon väriin liittyviä herjauksia. Milloin kysellään, onko ebolaa näkynyt ja milloin viitataan mustaan makkaraan.

Minulle on myös hyvinkin tuttua karjalalippiskansa, joilla on iho täytetty hakaristeillä. Ne samat ylä-asteen kesken jättäneet junnut, jotka aina kerääntyvät itsenäisyyspäivänä sotapaidat päällä katsomaan tuntematonta sotilasta ja unelmoimaan somaleiden hakkaamisesta. Oi, pahoittelut. Kuvailinko väärin? Nämä tykkäävät sanoa itseään maahanmuuttokriitikoiksi.

Mä voisin jopa sanoa, että mä olen tottunut tähän. Surullista siinä onkin, että rasismiin ei pidä koskaan tottua.

Elämäni aikana, mä olen oppinut tärkeän asian. Rasismi ei ole väriä. Rasismi ei ole mustan ja valkoisen välistä sotaa. Rasismi on yksinkertaisesti joukon ignorantien ihmisten välistä suvaitsemattomuutta erilaisuudelle. Sen todistaa mulle mun omat henkilökohtaiset kokemukset, mutta sen lisäksi myös Roosan kolumni.

xoxo: Nimo